Pelkoa ja inhoa kasvimaalla

,

Istun tällä hetkellä kirjoittamassa kasvimaan reunalla. Meillähän on kasvihuoneen lisäksi tämä pieni viljelypalsta ja vasta valmistunut lavakaulusviljelmä sekä kurpitsakohopenkki, joiden dokumentointi on jäänyt vähän vähemmälle kasvarin lumon leijuessa mielen pinnalla. Nyt kun kaikki vaikuttaa olevan muovin alla ok ja tomaatit hipovat jo melkein kattoa, on ollut hyvä keskittyä muuhunkin.

Luumulehto ei ehkä ole surkein paikka kesäpäivän viettämiseen

Kylvöt jäivät viime tinkaan, kun yöt olivat vielä kovin kylmiä enkä uskaltanut riskeerata itämisvaihetta. Olisi varmasti onnistunut aikaisemminkin mutta kaikki varmasti ehtii näillä leveysasteilla hieman myöhäisempänäkin ajankohtana. Paitsi nyt tuli paha takaisku.

Tämä paikka on valikoitunut kirjoittamiseen tänä helteisenä iltapäivällä nimittäin sen takia, että tänä aamuna naakat päättivät aloittaa buffettiruokailun härkäpapuviljelmällä. Heti kun selän käänsi, yksi linnunpaholainen oli taas nyppimässä alkuja maasta. Yön harvennus oli käynyt sen verran rankaksi vielä illalla ehjien rivistöjen välissä, että pienen turhautumisen kyyneleen tirautettuani laitoin sinnikkäästi uusia papuja likomaan. Kestävällä suomalaisella Kontu- lajikkeella on noin 65:n vuorokauden kasvuaika, joten kaiken järjen mukaan kylvöä voi vielä yrittää. Otto teki toimintasuunnitelman ja ryntäsi rautakauppaan hakemaan suojaustarvikkeita ja minä istun Fidelin kanssa sen aikaa naakkavahdissa. Vieressä on kasa sepeliä ja rautaharava, joilla aion käydä sotaan jos lentävät hirviöt palaavat.

Kuvat on otettu viereisiltä riveiltä, mutta voisivat yhtä hyvin olla ennen ja jälkeen. YHYY!!!

No vähän saatoin tuossa yliampua raivossani, mutta kyllä tällainen takaisku tosiaan ottaa pattiin. Kuuntelin toissatalvena naakkojen kaakatusta piipussa, kun ne koittivat asettua sinne asumaan. Pelkkä raakkuminen ketuttaa niin armottomasti ja tämä paputuho kyllä laukaisi vanhan inhon uudelleen. No kaikki luojanluomat ja silleen, olen oikeasti rauhaarakastava tyyppi. Tähän mennessä kaikki on muutenkin mennyt enimmäkseen niin nappiin, että enpä edes muista edellistä kertaa kun tällaista olisi tapahtunut.

Onneksi on kaikenlaista rojua autotallissa, naakanpelätin valmistui tuosta vain. Vielä kun lakkaisi itsekin säikähtämästä joka kerta kun nostaa katseensa

Viime vuonna ekaa kertaa kokeilemani Kontu oli helppo kasvatettava, joka tarvitsi vain hieman tukea venyessään loppukesää kohti. En jostain kumman syystä kokeillut papuja ollenkaan niiden ollessa vielä vihreitä, vaan keräsin pienen sadon vasta kun palot olivat tuleentuneet. Napsauttelin pavut kuivista paloista lasipurkkiin, joka jäi hyllylle koko talveksi. Siis huolimatta innostuksesta joskus käy niin, ettei satoa osaa hyödyntää. Kun tein talvella siementilausta, päätin viimein kokeilla härkäpapuhummuksen eli hämmäksen valmistusta. Siitähän se riemu repesi. Lopputulos oli samettisempi ja kuohkeampi kuin yksikään kikherneistä valmistettu levite. Seurauksena on nyt se että neljännes kasvimaasta on Kontua täynnä – onneksi niinkin suuri ala, nyt kun tuho iski. Pelastuneita taimia on vielä runsaasti ja varmasti niistä jonkinlainen sato saadaan. Ostin myös pienen pussin isompaa härkäpapulajiketta vertailun vuoksi ja sekin on itänyt hyvin sekä säästynyt katastrofilta.

Säästettyjä luumunversoja, vesitynnyri ja haamumaja eli kurkkupenkki harsosuojineen. Tässäkin on muuten rojua hyödynnetty, sillä suojan runkona toimii ruosteinen keinu

Esimerkiksi porkkanat kasvoivat viime vuonna savisessa maassa niin huonosti että tänä vuonna palstaan sekoitettiin hiekkaa. Puutarhamulta on erilaista eri vuosina ja viime vuonna satsi sattui olemaan todella tiivistä, joten myös turvetta pyöriteltiin mukaan parantamaan ilmavuutta. Tämän huomaa itävyydessä jo nyt. Taimien sisällä hyysäämisen jälkeen suorakylvö tuntuu muutenkin hurjalta. Kun pientäkin elonmerkkiä mullan pinnassa näkyy, se on kuin ihme, vaikka kyse olisikin vain porkkanoista ja pavuista.

Perunaa ei laitettu tänäkään vuonna siitä yksinkertaisesta syystä että emme syö sitä paljonkaan. Pitäisi ehkä parantaa tätä asiaa, sillä mikäpä onkaan ekologisempaa ja suomalaisempaa kesäsyötävää kuin perinteinen pottu. Tänä vuonna mennään kuitenkin juures-papu -yhdistelmällä, sillä niitä on helppo säilöä kuivaamalla ja etikoimalla.

Hyötykasviyhdistyksellä oli huikea lista porkkanalajikkeita. Olin vähällä tilata Rainbow -lajikkeen siemeniä koska visuaalisesti eri väriset porkkanat ovat täydellistä silmänruokaa. Loppuen lopuksi keskityin kuitenkin ominaisuuksiin ja valitsin suositun Lontoon Torin. Punajuurissa päästin värien himon valloilleen ja otin sellaisen juurikkaan, joka tuottaa erisävyisiä juureksia.

Palsternakat jäivät viime vuonna hieman pieniksi, mutta hiekalla paranneltu juurespalsta hoitanee homman (ja se että muistaa harventaa…öhöm). En ole koskaan syönyt niin hyviä palsternakkoja kuin White Gem! Niissä oli kypsennettäessä lähes parfyymimäinen tuoksu ja kuohkea rakenne, joka antoi sosekeittoihin mahtavaa tuntumaa. Juureksia vaivaavia tuholaisia harhautetaan Tetra-tillillä, jota kylvin kaksi kokonaista riviä. Tetra on huoletonta kasvatettavaa koska sitä ei tarvitse harventaa ja se säilyttää erinomaisesti makunsa kuivattuna.

Nyt kun hermot on suunnilleen tyynnytetty ja rauha on maassa, taitaa olla aika pienen iltapäiväcocktailin. Huoh.

In Da Club

,

Hirveää soutamista ja huopaamista ollut tämä kevät. Kun saimme toukokuussa lämpimiä ilmoja, innostuin karaisemaan taimia auringonvalossa heti. Ne lopettivat venymisensä ja alkoivat vahvistua. Lehdet kasvoivat kämmenen kokoisiksi ja lehtihangoista versosi nipuittain uusia lehtiä. Muutamaan chiliin tuli jo parin helteisen päiväulkoilun jälkeen kukannuppuja jotka roikottivat vienosti kasvojaan maata kohti, kuin ujostellen auringon paahtavaa valokeilaa.

Sitten tuli kylmä. Päivällä lämpötila oli enimmäkseen siedettävä, mutta yöt menivät koleaksi. Surkean sontasään jatkuessa oli silti pakko jatkaa jo alkanutta koulintaa, kun chilit olivat aivan sekaisin onko yö vai päivä ja kurottelivat ikkunoita kohti epätoivoisena. Olimme olleet saunakamarissa yötä jo muutaman yön niin kuin kesäisin teemme. Olin rahdannut sinne keittiötarvikkeita niin että ruuanlaitto oli sisällä talossa jo melkein hankalaa, mutta oli pakko ottaa takapakkia. Kammari chilien käyttöön yöksi, jotta kasvihuoneelle olisi päiväulkoilun ajaksi lyhyempi matka. Siellä taimia pystyi koulimaan tuijottamatta koko ajan ulos peläten että mystinen suihkuvirtaus tulee ja jättää kuukausien esikasvatustyöstä jäljelle multaa ja oksia.

Hylkäsimme saunakamarin eli klubin (nimi oli ensin läppä ja jäi sitten käyttöön, niin kuin kaikki surkeimmat jutut) koska multaa oli ruukkujen kanniskelun jälkeen kaikkialla. Ja totta puhuen vaikka kehun kestäväni nykyään hyvin kylmää, kyllä otti päähän se koleus. Kamaria kun ei ole sen kummemmin tiivistetty eikä se ole talviasuttava. Olin siis melkein helpottunut kun pääsin vielä talon lämpöön, vaikka kesä tuntuikin samalla lipsahtavan askeleen kauemmas.

Nyt lämpö palasi ja chilit pääsivät kasvihuoneen syviin multiin. En voi kieltää etteikö istutus olisi ollut hetkeäkään ajoissa. Alkoi olla todella kyllästyttävää rahdata potteja edestakaisin, varsinkin kun ostimme niitä kaikkien omien päälle vielä lisää Livian taimitorilta – en voinut vastustaa jättimäisiä amppelitomaatteja ja ananassalviaa, saati sitten tuoksuvia yrttejä. Pääsimme myös muuttamaan viimein klubille, ja ai että täällä on mukavaa.

Kyse ei ole todellakaan mistään idyllisestä pukuhuoneesta kynttilöineen vaan täällä on muovimattoa, kiiltävän kellertäväksi maalattua paneelia ja sekavia ylijäämätavaroita. Mutta hikisenä ja multaisena tuntuu paljon luontevammalta tulla tänne, kuin mennä sisälle. Sisällä tuntuu jotenkin kliiniseltä ja pimeältä pihalla olon jälkeen. Tämä taas on pieni huone josta astutaan suoraan ulos, mikä tuntuu mökkitunnelmalta huolimatta siitä että olen omalla takapihallani. Ja hei, en pääse täältä yön yli -reissuille kuitenkaan lähtemään, joten onkin aivan hyvä että nautin tästä näin paljon.

Pieni tila on helppo pitää siistinä, koska suurin osa ajasta menee kuitenkin ulkona. Täällä on myös pieni kaasuliesi ja jääkaappi. Se on täynnä kasviksia ja yksinkertaisia, ravitsevia aamupalatarpeita. Käytettynä saatu patja on pehmeä ja se vuorataan kevyine kesäpeittoineen haalistuneilla mutta hyväkuntoisilla lakanoilla, joista osa on ollut käytössä jo opiskeluaikoina. Ikean hyllykkö ostettiin aikoinaan ensimmäiseen yhteiseen asuntoomme ja vaikka se on melkoinen hirvitys, toistaiseksi se sopii mökkikeittiöksi. Kun kaikkialla muualla on kiire laittaa ja saada valmiiksi, klubilla ei. Se aika on vielä joskus mutta ei nyt. Se ei estä tilasta nauttimista vaan oikeastaan päinvastoin. Nyt ei ole niin tarkkaa, nyt on kesä.

Kaikki tuntuu klubilla ollessa suoraviivaisemmalta ja läsnä ovat vain ydinasiat – eli kirjoittaminen ja uuden luominen.

Katselen ennemmin vuorotellen kukkivia puita ja pensaita, kuin heilun imurinvarressa ja puunaan keittiön tasoja. Syön rapeita kasviksia oliiviöljyn kanssa, iltaisin lämmitän grillin tai saunan ja vietän hellepäivinä siestaa sängyn reunalla. Muina hetkinä kaivan läppärin tai lehtiön esiin, piirrän ja kirjoitan. Aamuisin on niin valoisaa, että saatan herätä viiden aikaan ja lähteä koiran kanssa kävelylle. Sieltä palatessa aurinko on jo korkealla. Sitten keitän pannukahvit (siitä tulee yleensä joko hirveää myrkkyä tai halvan teen kaltaista kahviksi tunnistamatonta litkua) ja sitten aloitan puutarhakierroksen. Naapuritallin hevoset ovat päässeet kesälaitumelle ja uusi ponitulokas on oikea troublemaker. Se ja kolme kertaa isompi suomenhevonen takaavat hienon aamupäivän väliaikashown, kun on pakko tulla haukkaamaan happea kasvarin trooppisesta ilmasta.

Aikatauluihin sekä omiin ja muiden odotuksiin tämä on täydellistä vastalääkettä. Tai näin luulin, kunnes huomasin että aikaan saaminen onkin paljon helpompaa kun antaa rentouden vallata alaa. Vahingossa on tullut tehtyä vaikka mitä sellaista, joka vie unelmia eteenpäin. Miten kaikki voi olla yhtä aikaa jännittävää ja rauhallista – kuin täydellinen makean ja suolaisen tasapaino.

Paimion lähiruokabrunssi

, ,

Viime vuosina on tuntunut siltä että lähiruoka on enemmän esillä kuin koskaan. Se nousu myös globaaliksi puheenaiheeksi on kiehtovaa seurattavaa, sillä lähiruoka on erilaista joka paikassa. Mielenkiintoisia ovat myös tavat joilla ruoka-alan ammattilaiset ja muut innostuneet jalostavat lähiruuan tuotteiksi, joiden kautta paikalliset ja vierailijat pystyvät tutustumaan paremmin oman alueensa herkkuihin. Se on oleellinen linkki kuluttajan ja tuottajan välillä, eräänlainen visio siitä mihin kaikkeen taipuu suomalainen raaka-aine.

Viime vuonna Paimiossa järjestettiin ensimmäistä kertaa Pellosta Pöytään -lähiruokabrunssi. Tuolloin tapahtuma varattiin hetkessä loppuun, samoin kuin tänä vuonna. Muutama vuosi sitten alueelle muuttaneena olen aloittanut lähituotteisiin tutustumisen nollasta ja REKO-ringin lisäksi vieraillut vain muutamalla isoimmista tuottajista, joten brunssi vaikutti mahtavalta tavalta perehtyä laajempaan joukkoon osaajia. Oli myös kiinnostavaa nähdä, millaista lähiruokaa huhtikuussa pöytään onnistutaan loihtimaan. Kolmen emännän suunnittelema menu vaikutti raikkaalta ja simppeliltä, juuri kuten hyvältä brunssiruualta saattaisi odottaa.

Iskun talo kylpi ensimmäisissä kevätauringon säteissä tapahtumapäivänä. Menin kuvaamaan ruokia paikan päälle vähän ennen tapahtuman alkua ja pihalla kuvatessani paikalle sattui paikalle talon isäntä, joka kertoi hieman paikan historiasta ja näytti kuvia pusikosta, josta talo oli pelastettu vain pari vuotta sitten. Mukava pohjustus brunssille!

Kun aloitin kuvaamisen, pöytää viimeisteltiin juuri. Aamiaisen väliin jättäneenä tuoksu oli huumaava. Emännät viimeistelivät pöytää epäilyttävän rauhallisena, missä oli ellunkanamainen ryntäily ja viime hetken kaaos?

Pikaisen tallentamisen jälkeen liityin ovelle kertyvän jonon jatkeeksi kärsimättömänä. Hyväntuuliset paimiolaiset täyttivät aulan ja vetivät pitkiä henkäyksiä keittiöstä tuulahtelevista tuoksuista. Joku kyseli, että eihän leipä lopu kesken.

Ensimmäisten vieraiden sometallennushetken jälkeen pääsin täyttämään lautasta. Se loppui kesken jo puolessa välissä, sillä alkupään salaattien houkuttelevuus pakotti ottamaan kunnon kauhalliset. Kuin ihmeen kaupalla lähes kaikkea mahtui lautaselle. Kananmunat jäivät välistä sillä syötävää oli paljon. Koska munat ovat lempiruokaani, Heikkilän tilan munia oli tullut jo maisteltua kotioloissa.

Ruuasta huomasi että kaikki oli mietitty omana kokonaisuutenaan eikä pakonomaisella brunssikaavalla, jollaiseen joskus törmää. Parasta antia oli Egget Pastaamon tuorepastasta valmistettu mozzarellasalaatti. Marika Mularin valmistama pasta oli jo ennestään tuttua, mutta kylmänä pastasalaatissa huomasi kuinka laadukas tuote onkaan. Erinomaisia olivat myös taivaallisen öljyinen focaccia, tilamaidosta valmistettu kotijuusto ja rapeat Elinan knäkit – kuin tehty kannattelemaan runsaita täytteitä. Yleensä kosteat silakkaruuat eivät ole mieleeni mutta tomaattisessa kastikkeessa haudutetut Reposaaren silakat olivat herkullisia. Jälkiruokana tarjoillut Kaffen kans -marengit olivat päältä rapeita ja sisältä meheviä, niin maukkaita että makeudesta huolimatta niitä olisi voinut syödä kaksikymmentä. Mikä taas hieman häiritsi, oli muuten hyvässä porkkalassa (menussa porkkanasalaattina) voimakkaasti maistunut nestesavu ja brita-kakun kerrosten lievä kuivuus.

Oli mukava huomata että perinteikkäästä miljööstä ja brunssin teemasta huolimatta kokonaisuuteen oli saatu sekoitettua vivahteita sekä vallitsevista ruokatrendeistä että muista ruokakulttuureista. Niistä ammentaminen hyödyntämällä enimmäkseen lähellä tuotettuja raaka-aineita kokonaisuus on ajankohtainen mutta tunnistettava. Olin juuri lopettelemassa jälkiruokaa, kun paikalle saapui isompi seurue vanhemman ikäpolven asiakkaita. Esimerkiksi heidän mietteensä ruuasta olisi ollut mielenkiintoista kuulla. Viime vuonna tarjolla oli ollut lihavaihtoehtoja, nyt vain kalaa ja falafelia. Rohkea päätös ja oikein tervetullut sellainen. Pöydässä oli myös runsaasti vegaanisia ja gluteenittomia ruokia ja kaikki oli selkeästi merkitty.

Lähiruokabrunssi, näitä lisää. Osaavien tuottajien ja innokkaiden järjestäjien myötä tällainen tapahtuma oli mahdollinen ja varmasti toivottu. Ensi vuonna uudestaan, Paimio.

Kaksi kevätviikkoa kuvina

,

Ensimmäinen lämmin päivä oli jo täällä, kun kevätsiivouksen viimeinen etappi – eteinen – pääsi talven rasitteista. Pois kannettiin pakkasta suojassa olleet maalit sekä jäljelle jääneet säilykkeet ja pesukoneeseen ladattiin jokainen tunkkainen tumppu ja huivinriepu. Puutarhakauden ollessa parhaimmillaan mikään ei ole vähemmän mielekästä kuin siivoaminen ja siksi lämpimät ilmat saivat päälle turbovaihteen loppuunsaattamisen suhteen.

Ilmat olivat parin viikon ajan upeat. Juuri kun ajatteli että tästä ei voi päivä paremmaksi muuttua, seuraavana aamuna sai huomata taas liikkuvansa vieläkin enemmän siinä unenomaisessa todellisuudessa jollaisen lämmin päivä luo talven jälkeen. Olemme päättäneet useina päivinä että tänään levätään, mutta löytäneet itsemme järjestelypuuhista. Talossa suoritetun suursiivouksen jälkeen on niin helppo antaa huomionsa viimein asettua seinien ulkopuolella oleviin tiloihin.

Yritin kerrankin ottaa kuvan siinä hetkessä kun on saanut jonkin pienen asian kohdalleen. Monesti hetki jää tallentamatta koska sitä ajattelee siistivänsä ympäristön, sitten huomaa että valoa kuvan ottamiseen ei enää ole, tai yleensä unohtaa koko foton. No tällä kertaa tilanne on kuitenkin ikuistettu. Saunan edustalle on pitkään mietitty laatoitusta rajaukseksi, mutta viime syksynä Otto huomasi sattumalta että maasta nousee soraa. Tajusimme että sekä käytännöllisyyden että visuaalisuuden puolesta se sopii paikalle laatoitusta paremmin. Ei myöskään haitannut että ratkaisun hinta on murto-osan ensimmäisestä ideasta. Lisäksi soralla kävellessä syntyvä ääni on jotenkin mukava ja palauttaa mielen johonkin lapsuuden muistoon, jota en oikein osaa vielä paikantaa.

Saunapiha lähti muutenkin muotoutumaan heti kun illat lämpenivät. Mainitsin jo aiemmin suunnitelmasta grilli- ja ruokailupaikkaa varten ja nyt sitä kokeiltiin. Kannoimme paviljongin vaahteran alle niin että oksat eivät aivan lepää sen päällä, mutta kehystävät mukavasti. Paviljonkiin saisi kankaankin. Se jätetään toistaiseksi pois mutta ihan mukava mahdollisuus jos paikkoja tarvitaan huonolla ilmalla. Kuten sotkuista huomaa, kuvissa on vielä työvaihe päällä. Sittemmin olemme tuoneet paikalle penkit ja ruukkuja rajaamaan aluetta, joten se asettuu koko ajan paremmin kokonaisuudeksi.

Nyt on tosin pakko alkaa miettiä talon ympäristöä, sen verran suorat näkymät paviljongista on sammaloituneille kallioille ja kuluneisiin maalipintoihin. En oikeasti kammoksu repsottavia paikkoja, mutta silmät etsivät jatkuvasti uusia kohteita kun pihalla tarkenee viimein istuskella.

Tässä välikevennykseksi grillipaikka. Vaikka etupihalla olisi parempikin grilli, tätä pataa on silti käytetty eniten tänä keväänä suojaisan ja aurinkoisen paikan vuoksi. Tähänkin kohtaan on jo kypsynyt suunnitelma, jota aletaan toteuttaa kun sopivia materiaaleja sattuu löytymään. On ollut tapana odotella ja kartoittaa millaista tavaraa käytettynä saa. Haussa on vain yksinkertaisia juttuja joita joskus on tullut vastaan esimerkiksi Tori.fi:ssä.

Siinä se pata tositoimissa. On sen verran avoin onneksi päältä että tulta mahtuu kohentamaan. Olemme alkaneet kehitellä grillimenuita joissa kaikki on syötävissä käsin ja joita voi grillata ”ruokalaji” kerrallaan sekä syödä valmistumisjärjestyksessä. Grillailuun ryhtyy helpommin arki-iltanakin kun tietää ettei jälkeenpäin ole kasoittain astioita kannettavana tiskikoneeseen.

Vaikka riisipaperirullat eivät uusi tuttavuus olekaan, olen vasta nyt opetellut tekemään niitä kunnolla. Laatikossa oli kummitellut paketti rapeita levyjä mutta en ole koskaan uskaltanut ryhtyä toimeen. Nyt olen testaillut useita yhdistelmiä, joista yksi parhaista oli tämä kombo porkkanaa, punakaalia, sinimailasen ituja ja minttua. Inkivääri-seesamiöljydippi seuraksi ja täydellinen grillausalkupala oli valmis. Kun sormet tottuvat käsittelemään heiveröistä kostutettua riisipaperia, rullien tekeminen on myös aika helppoa.

Terveyslinjalla ruuassa emme tosiaankaan ole menneet. Arkilounaani on jostain syystä ollut lähiaikoina lipstikkaranskalaiset, eli annos rapeita pakasteranuja kullanruskeiksi ja sitten pyöräytys lipstikkasuolassa. Lipstikkaan hurahdus on tapahtunut, onneksi sitä kasvaa ylenmäärin keittiötarhassa, kuten näkyy oikealla yläpuolen kuvassa. Löysin taannoin myös älyttömän hyvän pannupizzareseptin, jota syötyään turpoaa kuin ilmapallo – mutta se on sen väärti. Hunajaherkkusienillä täytetty pizza, pinnalla mozzarellaa ja lipstikkaa, ah.

Lisää kesäistä hedonismia: sauna. Myönnän että ulkosaunassa tulee talvella jakso, jolloin ei paljoa huvita kylpeä. Kun vedet saa keväällä päälle ja saunan katoksessa tarkenee istuskella aina vaan myöhempään, lämmittämiseen ryhtyy paljon helpommin. Puiden lisäämisen välissä tulee haahuiltua pihalla ja räpsittyä kuvia pimenevästä illasta. Peltonäkymämme taustakankaana ollutta metsää harvennettiin rajusti alkukeväästä ja kunhan järkytys alkoi hälvetä, yritin etsiä asian hyviä puolia. Arvasin että kesällä auringonlaskut näkyvät paremmin – ja niin siinä kävikin. Pinkistä oranssiin ja kirkkaaseen, polttavan siniseen ja lopulta niin mustaan että huimaa kun ylös katselee.

Ilmat alkoivat jäähtyä yllättäen. Se oli sinänsä hyvä että maltoin tehdä kunnollisen huollon kaikille taimille. Niiden pituuskasvu on onneksi hidastunut hieman. Tein kunnolliset tukikepit, poistin liian aikaiset kukkanuput ja siirtelin ruukkuja parempiin paikkoihin. Kasvit ovat tuntuneet pärjäävän hyvin tällä kerran viikossa tehdyllä ”nypräyksellä”. Pari kastelukertaa ja päivittäistä tarkkailua tämän lisäksi. Tänä vuonna rutiini on pysynyt näin hyvin yllä. Intoa saakin alkaa jo hillitä, sillä sain juuri viimeiset siemenet multiin eikä yhtään enempää mahtuisi enää minnekään.

Ilma on ollut hyytävä jo päivien ajan. Meilläkin nähtiin muutama lumihiutale vaikka onneksi niitä ei maahan enää jäänyt. Lämpimän jakson jälkeen se tuntui niin tuskaiselta, ettei voinut kuin nauraa. Laitoimme pökköä pesään ja kaivoimme merinovillakalsarit vielä kerran kesäsäilytyksestä. Kyllä me jaksamme vielä pienen hetken odottaa.

#Lempivaatteeni ja muita tyyliasioita

Katsoin Netflixistä viimein valmistuneen The Dirt -elokuvan. Eihän sitä odotettukaan kuin viisitoista vuotta. Pahamaineisen Mötley Crüe -bändin tarinaa avaava bestselleri ilmestyi kyllä jo 2001, mutta koska olin tuolloin hädin tuskin vielä pakannut barbeja varastoon, teos saapui tietoisuuteeni vasta muutama vuosi myöhemmin. Kuten muutamille muillekin samanikäiselle, glamrock iski yhtäkkiä kovaa ja tyyli-inspiraatiotahan tässä bändissä riitti vaativampaankin makuun. Vain hurjimmat ja kauneimmat skenen aateliset ylsivät yhtä huikaseviin pukeutumissuoritteisiin kuin esikuvat – minä olin vain nuhruinen wannabe verrattuna heihin. Taistelin silti shokkivärjätyn tukkani ylläpidon kanssa ja ompelin niittejä ja kangasmerkkejä halpamerkkien vaatteisiin sormet verillä. Peiliin tuijottaminen todella kiinnosti enemmän kuin esimerkiksi, tiedättekö, koulu.

Olen muutenkin käyttänyt vaatteita tietynlaisena keinona osoittaakseni kuuluvani johonkin. Hyvä ilmentymä siitä oli kun reppureissuun lähtiessä pakkasin ykköshousuiksi mukaan vihreät reisitaskuhirvitykset, koska travelleri. Ensimmäinen matkakohde oli Tokio, ja voin sanoa että häilyvä identiteetti häilyi vähän eri suuntaan kun katsoin itseäni upeiden japanilaisnaisten keskellä Shibuyan kauppakeskuksessa liukuportaiden heijastuksesta ja tajusin että olen tehnyt hirvittävän virheen. Onneksi olin ottanut mukaan viime hetkellä myös välttävän siisti pillifarkut, joilla pärjäsin siihen asti kunnes sain ostettua paikan päällä hameen ja pari paitaa joilla tyylittömyyttä sai ovelasti häivytettyä.

Viimein kun muutimme pois kaupungista ja päätettyäni alkaa luomaan itselleni työnkuvaa kotoa käsin, tunsin kyllästymistä ja välinpitämättömyyttä pukeutumista kohtaan. On niin paljon tärkeämpiä ja mielenkiintoisia asioita kuin ulkoasun miettiminen. Uskottelin itselleni että valitsin tarkoituksella käytännöllisiä vaatteita, vaikka tosiasiassa jatkuvien elämänmuutosten, uusiin vaiheisiin sopeutumisen ja ammatillisen riittämättömyydentunteen myötä olin syönyt ja juonut itselleni useita lisäkiloja, joiden myötä suosikkivaatteeni eivät enää olleetkaan sopivia. Siis vaikka jotkut niistä mahtuivat vielä päälle, näky ei ollut imarteleva. Jälkeen päin ajatellen annoin jollain tavalla tuolloin periksi, varsinkin kun talon remontti alkoi ja maalitahraiset verkkarit sekä hiukset peittävät huivit olivat ennemmin pakko kuin vaihtoehto. Kesti jonkin aikaa päästä tuosta remppa-minästä irti, mutta sen jälkeen iski todellisuus siitä että tällaisessa talossa on talvella melko kylmä. Siinä tuli siis siirtymä suoraan maaliverkkareista ja reikäisistä legginsseistä jättimäisiin villapaitoihin, paksuihin sukkiin ja merinovillakerrastoihin. Markettivierailuilla kaappiin hankittiin lisää paksumpia kalsareita, pooloja ja löysiä neuleita jotka mahtuvat kaikkien noiden alukerrosten päälle.

Näin sukellettuani tämän tyylievoluutioni kirjon läpi, poksahdin yhtäkkiä sellaiseen todellisuuteen että ehkä olen liukunut taas tapani mukaan ääripäästä toiseen. Nyt olisikin hyvä aika alkaa etsiä uudelleen, mihin kehonsa verhoaisi jatkossa, varsinkin kun myös tekstiiliteollisuudessa vastuuasiat ovat nousseet enenevissä määrin tapetille.

Ammattikoulutusten kokoelmasta minulla löytyy myös vaatetusompelijan tutkinto. Sain sen melko ala-arvoisesta koulutusohjelmasta jossa näyttöä oppimisesta ei juurikaan tarvinnut antaa. Käteen jäi arvokas ystävyys, hyviä muistoja ja kasa arvokasta ammattilaismateriaalia, mutta vieläkin ketuttaa ettei varsinaista taitoa oikein koskaan ehtinyt omaksua. Kaivoin kuitenkin ompelukoneen pitkän tauon jälkeen esiin kodintekstiilejä varten ja sillä on nyt tullut tehtyä myös erittäin käyttökelpoinen talvitakki ja himoitsemani japanilaismallinen pellavaessu. Luonnokset seuraavista vaatteista suorastaan virtasivat ulos. Tiedän nyt, kuka olen ja mitä haluan ajallani tehdä, ja sillä on suuri vaikutus myös tyylin kehittymiseen. Kun aikanaan päivän tärkeimmältä tuntuva tehtävä oli näyttää koulun käytävillä mihin porukkaan kuuluu, nykyään kriteerit ovat omanlaisensa. Kestävät vaatteet, jotka sopivat yhteen toistensa kanssa ja joiden materiaali sekä mahdollinen valmistusprosessi kestää eettistä tarkastelua. Jostain syystä olen kuitenkin heittänyt turhamaisuuden syrjään ja nyt aion tehdä sille arvonpalautuksen.

Tyyli ei tarkoita muodikkuutta eikä turhamaisuus itsekkyyttä ja epäkäytännöllisyyttä. Tyylikkyys tukee myös noita mainitsemiani eettisiä arvoja. Yksittäiset vaatekappaleet sopivat hyvin yhteen ja kestävät aikaa ja pesua. Yksi hyvä asia joka viime vuosien välinpitämättömästä suhtautumisesta vaatteisiin on ollut se, että en enää harhaile kaupoissa etsimässä jotain mistä pidän. Päätän mitä tarvitsen ja mistä pidän, ja haen sen sitten käsiini. Pikamuotiketjujen myyntistrategiat ja moraalinen häikäilemättömyys ovat niin luotaantyöntäviä, että toivon yhä useamman havahtuvan samaan.

Kuvissa näkyvä lempitakki on ostettu silloin, kun ravintolakoulu oli alkamassa. Tarvitsin mukavan takin jonka pystyn heittämään simppelin arkiasun päälle lyhyen kävelymatkan ajaksi, koululla kun vaatteet menivät yleensä samantien vaihtoon keittiötuntien vuoksi. Ihastuin malliin heti ja panostin rahallisesti vähän enemmän kuin oli tarkoitus, mutta olen ollut hankitaan tosi tyytyväinen vielä nytkin kun tällaista kaupunkikäyttöön sopivampaa takkia tulee käytettyä paljon harvemmin. Mutta kun tarve tulee, tämä odottaa kaapissa huollettuna valmiina täydentämään sen minän, joka tykkää kuljeskella kaupungilla tai käydä kevätiltana syömässä ja pubissa.

Hyvä vaate on suunnitelmallisuutta sekä kauneuden ja käytännöllisyyden arvostamista. Se pelastaa pahimmassa tapauksessa päivän ja auttaa hahmottamaan identiteettiä. Eettisen kaupan puolesta ry:n Lempivaatteeni -kampanjaa on ollut kivaa seurata juuri tyylien ja tarinoiden kirjon takia. Se herätti minut – toivottavasti monen muunkin – arvostamaan ja huolehtimaan vaatekappaleistaan.

Pihasuunnitelmia ja kasvutarinoita

,

Yritimme viettää toissa viikonloppuna pihasuunnittelupäivää ulkona. Päätimme olla valppaina ja ajoissa, sillä aiempina keväinä tuikitärkeisiin asioihin on tartuttu hämmästyttävän myöhään, tuloksena melko kiireinen toukokuu. Ilma oli kuitenkin surkea, harmaa ja tihkusateinen. Haimme hampurilaiset kylältä ja asetuimme visusti sisätiloihin. Jo tuo parinkymmenen minuutin pihalla käyskentely ja sulavan lumen alta hahmottuva peltotilkku kuitenkin auttoi siirtämään ajatukset siihen mielentilaan, mikä tarvitaan siihen että kunnianhimoiset suunnitelmat muuttuvat unelmista todeksi.

Mullasta ja maanparannusaineksista pitäisi laatia massiivinen ostoslista, sellainen jonka muodostamisesta meillä kummallakaan ei ole mitään kokemusta. Kun on tarpeeksi monta kertaa aloittanut perehtymisen asioihin aivan nollatiedoilla ja selvinnyt siitä ei vain hengissä vaan vähintäänkin mukiinmenevin lopputuloksin, uudet kokeilut eivät enää pelota. Helppo neuvo jota itselleenkin välillä tulee sanottua, on että aloita alusta. Mitä muuta voit tehdä. Etsi inspiraatiota, selvitä tarve, hahmota eri lähteistä kasatusta tiedosta hyvä peruskuva asiasta, sovita omiin arvoihin ja budjettiin, selvitä mahdollisuudet tai saatavuus. Sen jälkeen toimi taaksepäin katsomatta ja varaudu mokaamisen todennäköisyyteen. Mokan sattuessa voivottele, anna itsesi kyrsiintyä koko hommaan, hengitä hetki ja mieti millaista tietoa virheestä jäi käteen. Sopivan ajan kuluttua jatka taas eteenpäin, taaksepäin katsomatta, arvokas uusi oppi mukanasi. Sillä totta on se, että vain tekemällä oppii.

Eilen päivä oli täysin toisenlainen. Se kutsui ulos, viettämään aikaa, näyttämään mahdollisuuksia ja viime kesän työnteon tuloksia. Pihalla on siistiä, aivan toisenlaista kuin aiempina vuosina jolloin roju vielä hallitsi monessa kohtaa näkymiä. Pellon multa oli kuohkeampaa kuin muistinkaan ja viime vuonna liian myöhään istuttamani persiljat puskivat pintaan. On niin jännittävää seurata mitä lumen alta paljastuu. Lumipyryssä ja pakkasessa tuntuu vaan niin älyttömältä että mikään voisi kasvaa keväällä tuosta jään ja horroksen jäljiltä, mutta kaikki vain odottaa pintaan puskemista, tarttuen heti lämmittävien auringonsäteiden voimaan ja rönsyten ylöspäin. Se on niin lohduttavaa, helpottavaa ja energisoivaa jollain sellaisella tavalla, jonka merkityksen rajoja ei osaa edes hahmottaa.

Samankaltaisista syistä taimista on tullut tänä keväänä minulle erityisen tärkeitä. Siementen elinvoima, itämisen alkaminen, valon ja ravinteiden tarve, lämpötilat… Kaikki on tavallaan monisyistä mutta kun hommaa hetken tekee ja elää mukana, kokonaisuuden hahmottaa ja tarpeita osaa ennakoida. Se on palkitsevaa oppia jota ahmin itseeni kaikin tavoin. Pelkäsin siementilauksen saapuessa että olen ehkä yliarvioinut osaamiseni, mutta asia ei ilmeisesti ole ollenkaan niin. Olen ollut huolellinen ja järjestelmällinen, pelännyt ensimmäisiä merkkejä tuholaisista, tuijottanut jokaista kasvia päivittäin tarkkaillen kasvutapaa ja havainnoiden niitä asioita joita eivät puutarhalehdet ja keskustelupalstat kerro.

Ymmärsin myös hiljalleen että kun perustarpeet ymmärtää, kasvattamisessa kannattaa noudattaa omaa vaistoaan. Tekee hyvää itsetunnolle huomata kuinka vaikeiksi mielletyt lajikkeet kukoistavat ja muuttuvat silmien edessä kokonaiseksi monimutkaiseksi kasviksi joka tuottaa aikanaan hedelmän, jonka hyödynnän ravintona ja josta poimin ensi vuoden siemenet talteen. Puhumattakaan siitä ajatuksesta että joku on näitäkin lajikkeita kehittänyt, vienyt eteenpäin villeistä versioista parantaen kasvu- ja makuominaisuuksia. Aivan mieletöntä! Tässä on jotain niin elämälle ominaista ja perustavanlaatuista. ”Puutarhahulluus” on valtava aliarvio siitä, kuinka tärkeänä tätä osaamista pidän ja kuinka nöyränä oppia kerään. Siihen ei edes ole muuta keinoa, sillä näitä asioita ei pysty nopeuttamaan eikä manipuloimaan. Kiireen tuntu ja sähläys eivät kasvimaailmaan yllä ja se jos mikä on erityisen arvokasta ja parantavaa.

No, näistä syvistä vesistä vielä vähän kevyempiin ilonaiheisiin. Pihalla tuli nimittäin suunniteltua myös kesän ruokailua ja ruuanlaittoa. Mitään ei varmaan aivan valmiiksi saada mutta yksityisravintola Klubi avaa ovensa kyllä todenteolla tämän kesän myöhemmässä vaiheessa. Pihajuhlia, kylmiä juomia, pitkiä saunailtoja ja hervottoman hyvää itsekasvatettua ruokaa tarjolla. Kutsuja tulossa. Saa myös kutsua itse itsensä, sisäänpääsykriteerit eivät ole tiukkoja.

Fidel oli mukana koko suunnittelu- ja fiilistelysessiomme ajan. Aiempina keväinä se on hytissyt ulkona takista huolimatta niin että raukka on jouduttu dumppaamaan sisälle vällyjen väliin jo vartin oleskelun jälkeen. Ilmeisesti viime kesänä ulkokoiran maneerit ovat aidan pystytyksen tuomien mahdollisuuksien ja lisääntyneiden puutarhatöiden myötä kuitenkin asettuneet myös hänen prinssiyteensä, sillä kuten kaikki muukin talvehtiva, kaveri tuntui vaihtavan suoraan kesävaihteelle. Se lökötteli muina herroina saunan kiveyksellä ja seuraili tyynesti meitä, kun siirryimme nurkasta toiseen viuhtoen käsillämme innokkaasti raparperi- ja tulppaanipenkkien sekä uusiksi muotoiltavan sisääntulon linjoja. Silmät välillä puoliummessa, auringonvalossa paistatellen, omilla tiluksillaan tyytyväisenä, eikä ollut ainoa.

Huomenta talviunilta

Täällä ollaan taas, hengissä ja hereillä. Loppuvuoden kiihtyvästä tahdista huolimatta joulu meni rauhallisesti, mutta uudenvuoden jälkeen minulle kävi perinteiset: kiinnostus kaikkeen ikään kuin lopahti. Kyse on tunteesta ettei tee tarpeeksi, harmitus asioista jotka ovat jääneet tekemättä tai tehty huonosti sekä pelko siitä että että ei tiedä mitä oikeasti edes on tekemässä. Eli lyhyesti itseluottamuksen puutteesta. Koko tunneskaalan surkeimmasta möröstä josta kumpuaa liuta muita ongelmia.

Talven pituus ja huolestumiseen taipuvainen mieli on tällainen. Jakso oli tänä vuonna todella lyhyt verrattuna joihinkin aiempiin vuosiin ja siinä on jo riittävästi ilonaihetta. Ylianalysointi on turhaa ja tekee asiasta isomman kuin se onkaan. Jos vaikka jo ensi vuonna osaisin vetää aiemmin itseni ulos kehää kiertävistä ajatuksista ja kummallisesta kuplasta, jossa haudun piilossa huonoilta asioilta – tajuten myöhemmin että myös hyvät asiat jäävät silloin kokematta.

Luin vasta jostain, ettei säästä saisi kirjoittaa ja että se on laiskaa. Mielestäni sää on kuitenkin mielenkiintoinen ilmiö sekä hyvine että huonoine puolineen. Säällä on myös iso merkitys kaikessa mitä teen, arkihommista puutarhanhoitoon ja myös mielialaan. Nyt säästä on taas pakottava tarve puhua, koska kevät on kohta täällä ja talvi tuntui kaikesta huolimatta paljon lyhyemmältä kuin ennen. Viime vuonna talvea leimasivat ankarat pakkaset ja tänä vuonna vuorossa oli lumi, jota vaan tuli, tuli ja tuli. Aluksi sitä tunnelmoitiin koska joulu oli pitkästä aikaa kunnolla valkoinen, mutta tammikuun loppuun mennessä jatkuva sade oli ehtinyt kuluttaa loppuun charminsa.

Tällä hetkellä ulkona sataa vettä ja en voisi olla tyytyväisempi. Pihaa peittävä kova hanki ja paksu jää hupenevat niin nopeasti että jo tunnin välein suoritetulla tarkkailulla huomaa eron. Lenkkeily on tällä hetkellä vielä täysin hanurista, mutta kohta sekin helpottaa ja koiran kanssa voi lähteä poistamaan tämän zombiekauden aikana kerättyjä rasvakerroksia. Kunto kaipaa kohotusta myös siksi, että kasvihuoneen täyttö on aloitettu. Eilen pintaan ponnahtivat ensimmäiset chilit ja paprikat. Niitäkin saa tarkkailla melkein yhtä usein kuin sulavaa pihaa, siementen elinvoima on jotenkin niin ihmeellistä. Taidan todella pitää kirjaimellisesti ruohonjuuritason asioista.

Tervetuloa takaisin sinä, joka päädyit tätä lukemaan huolimatta pitkästä tauostani. Huolimatta julkaisuiden puutteesta olen kerännyt materiaalia ja ollut luova ja ajoittain melko innostunutkin. Sisällä ja ulkona on alkamassa nyt huippusesonki. Nautitaan siitä! Kesästä tulee energian, kasvun ja inspiraation aikaa.

Pelihimo

Joulukoristeet nostettiin saunan vintiltä sisälle jo marraskuun loppupuolella. Laatikko tarkastettiin huolella, sillä viime vuonna sieltä ryömi esiin hiiri jonka olemassaolo huomattiin vasta aamuyöllä kun koira sai hepulin. Raukka muistelee tapausta vieläkin ja tarkastaa tasaisin väliajoin nurkan, jossa tunkeilija kohtasi loppunsa.

Flunssasta toipuessa koristeiden laitto oli sopivaa tekemistä. Yleensä se venähtää joulunalusviikkoon asti, mutta päätin jo viime jouluna että jos koristeita kerran laitetaan, niistä voi yhtä hyvin nauttia vähän pidempään. Joulumieli tulikin kyllä samantien kun kyntteliköt ja pieni mutta sievä tekokuusemme oli koristeltu.

Sitten se iski. Pelihimo. Saimme eräänä lapsuuden jouluna lahjaksi pleikkarin ja siitä lähtien joka vuosi paketeista löytyi uusia pelejä. Yhdistän pelaamiseen voimakkaasti joulun tunnelman, sillä uutuudenviehätys ja innostus olivat tuolloin niin vahvasti läsnä. Nyt pelkät koristeet nostivat muiston esiin.

Olin vuosia pelaamatta, kun turha tavara nurkissa ärsytti enkä jaksanut raahata laitetta mukana muutosta toiseen. Kun lopettelin ravintola-alan koulua, ehdotin kainosti, josko hakisimme rajussa joulualennuksessa olevan viimeisimmän version pleikkarista kotiin. Niin tehtiin ja mukaan otettiin myös valitsemani arvostelumenestystä saanut peli.

Jo pelkkä muotoilunsa säilyttänyt ohjain palautti heti muistiin tietyt komennot. Aloin pelata ja siinä kävi juuri kuten lapsuudessakin. Pelipäivinä aikaa hurahti yhtäkkiä useampi tunti, ateriat ja kotiaskareet jäivät välistä. Laitteen uskalsi käynnistää vasta kun kaikki pakollinen oli tehty ja valvominen ei haitannut. Seikkailin fantasiamaailmassa, ratsastin hevosella kukkuloiden ylitse komeissa maisemissa ja nujersin loitsuilla lohikäärmeet ja alamaailman edustajat. Kuten hyvässä elokuvassa, onnistuneessa pelissä tarina imaisee mukaansa kuin musta aukko.

Kun olin kolunnut pelin maailmassa viikkoja ja saanut pääjuonen päätökseen, tajusin kuinka valtavasta kokonaisuudesta oli kyse. Laitoin pleikkarin kiinni ja tein listan asioista jotka tulisi olla mallillaan ennen kuin saan aloittaa seuraavan elämää syövän tarinan pelaamisen.

Joulukoristeiden synnyttämän himon myötä kävin läpi noita asioita mielessäni. Edellisestä sessiosta oli jo pitkän aikaa, mutta laite oli edelleen paikallaan ja seuraava peli odottamassa aloittamista. Tein suursiivouksen, hoidin joulukuun matkojen järjestelyt, suoritin ison köntin autokoulun teoriatehtävistä (ajokorttiasiasta lisää myöhemmin) ja mietin jopa joulun ruuat valmiiksi. Sitten menin yläkerran toimistoon, suljin oven, kaivauduin tuoliin ja avasin pleikkarin. Uusi tarina sai alkaa.

Nyt iltaisin menee taas myöhään ”vielä yks tehtävä” -hokemien myötä, pelivuoroista nahistellaan, silmänaluset ovat tummat ja unet täyttyvät todellisuuksista, joihin pelit imaisevat. Tunnit tuntuvat kymmeneltä minuutilta ja ateriat koostuvat välillä sipsistä ja pullasta.

Itsenäisyyspäiväksi ja sitä seuraavaksi viikonlopuksi lähdemme kotikylän ulkopuolelle. Sitten alkavat ajotunnit ja ennen joulua on vielä Raahen reissukin. Jouluvalmistelut ja -vieraat ovat edessä pikemmin kun uskoisikaan ja kaikki tämä juhlan tuntu on kovin piristävää. Ja mikä parasta, tämä orastava peliaddiktionikin jää sopivasti hetkeksi taka-alalle.

Mutta täksi illaksi unohdan vielä kaikki suunnitelmat ja taannun lapseksi. Tänään on vielä monta tuntia aikaa pelata.

Hyötypuutarha opettaa

, ,

Katselin kauhulla, kun kuorma-auto peruutti kapeaa pihatietä sisäpihalle. Mennessään se nirhaisi mukanaan pienen koivun, mutta tien yli kurottuvat oksat onneksi säilyivät. Oikeaan kohtaa päästyään lava kippasi viisitoista tonnia multaa keskelle pihaa, kuormuri ajoi tiehensä ja me jäimme seisomaan kasan äärelle. Siinä sitä nyt sitten oli, materiaalia kasvimaalle. Enää piti kärrätä koko komeus oikealle pläntille luumupuiden taakse.

Toki olisi ollut ihanteellista että maa olisi ollut sen verran hyvää, että pienillä parannuksilla siitä olisi saanut kunnollisen pohjan. Ilman suurtakaan kokemusta olimme silti pystyneet toteamaan varmuudella että maa oli melko savipitoista ja täynnä juolavehnän juuria. Paikkaa oli käännetty naapurin ikivanhalla puutarhajyrsimellä viime kesänä ja suurin osa juurista saatu poistettua tällä toistuvalla mylläämisellä ja haravoinnilla, mutta pohja oli silti liian tiivis suoraan viljelyyn. Multakuormaan panostaminen oli myös tapa päästä kasvimaan hoitamiseen käsiksi pikaisesti, sen sijaan että maata olisi parannettu vuosien kuluessa hitaasti. Näin jälkeenpäin voi todeta että päätös oli hyvä, sillä kasvattamisessa on tarpeeksi opeteltavaa ilmankin puritanistista otetta kaiken opetteluun.

Muutenkin tunsin eksyneeni enimmäkseen puutarha- ja viljelyblogeihin, joissa tavoitteena oli tehdä kaikki kuten ennenkin, ja ihailin tätä lähestymistapaa. Ymmärsin kuitenkin pian kaipaavani ennemmin jotain uutta, hulluutta kokeilla erilaisia asioita, kasvattaa jotain mikä ei välttämättä kannatakkaan – tai palkitsee ylenmäärin. En ollut loppuen lopuksi kovin innostunut esimerkiksi kasvattamaan perunoita koko talven tarpeiksi, mutta toisaalta en halunnut jättää puutarhaa pienen kasvihuoneen toiminnaksi tai pelkäksi silmäniloksi. Lähestymistapa muodostui sellaiseksi että kasvatan ensimmäisenä vuonna jotain mistä aidosti pidän, mitä oikeasti tulee käytettyä ja katson sitten mihin suuntaan haluan hommaa viedä.

Tänne muuton jälkeen vuodenajat ovat tuntuneet lyhyemmiltä ja niiden välissä olleet, ennen häilyviltä tuntuneet rajat selkeiltä. Kesä tuntuu loppuneen ihan vasta ja kohta onkin jo tammikuu, jolloin tilaan seuraavan kesän siemenet ja laitan ensimmäiset taimet alulle kasvivalojen avulla. Nyt on juuri sopiva aika miettiä, miten tuon ensimmäisen hyötypuutarhailukesän opit ohjasivat tulevan kauden tekemisiä.

1.Hallittu kaaos on taitolaji

Ylemmässä kuvassa on se kasvimaa, mullat levitettynä siisteihin lohkoihin ja taimet millintarkkoihin riveihin kylvetyistä siemenistä ponnistaen. Vaikka puutarhalehdet ja kokeneemmat konkarit sanoivat että lajeja kannattaa ehdottomasti viljellä pikkuisen sekaisin, se tuntui aivan ylitsepääsemättömältä alkukesästä. Miten voin tietää mitä mistäkin kasvaa jos heittelen huolettomasti kumppanuuskasveja toistensa lomaan?! Sentään rivin tilliä uskalsin laittaa, mutta senkin reunaan ja täsmälleen pussissa lukevan rivivälin mukaan.

So far, so good. Näyttääpä upealta ja rikatkin on nypitty niin vimosen päälle. Harvensin orjallisesti ja nypin paljain sormin pienetkin rikanalut pois.

AAAAAAAAAAAAAA. Tästä vaiheesta ei ole kovin selkeää kuvaa, koska kasvimaata ei tullut enää ihastelevasti pällisteltyä joka kulmasta. Rikat tursusivat kulkuteillä, paahteinen kesä oli korventanut osan naateista ja lehdistä, papujen tukilangat olivat pettäneet aikapäiviä sitten ja punajuuret olivat paisuneet maanpinnan yläpuolelle, osa jo halkeillen. Löysin muutaman yli metrin korkuisen jauhosavikkaan rivien välistä ja totesin etteivät juurekset olleet siitä sen kummemmin kärsineet.

Opetus? Paljon turhaa työtä. Mutta tarpeellista sekin. Kokeilin esimerkiksi punajuurilla harvennuksen vaikutusta tekemällä vain toiseen puolikkaaseen kunnon karsintaa ja toinen sai rehottaa melko luonnontilassaan. Lopputulemana se luonnontilaisempi oli kasvattanut mehevimmät juurekset, jotka olivat selvästi ottaneet heikommilta taimilta tilansa aivan itsekseen. Rikkojen pikkutarkka nyppiminen meni osittain yli-innostuksen piikkiin. Tuo alun innostus muutenkin verotti myöhemmässä vaiheessa, kun kaikki sujahtikin täyteen mittaansa ja satokaudet alkoivat painaa päälle. Siinä viimeistään jäävät millintarkat puutarhaunelmat kauas taakse. Tuossa vaiheessa rehottavampi, luonnollisempi ja villimpi tapa viljellä olisi varmasti ollut niin sadon kuin estetiikan kannalta varmasti parempi. Myös tekemämme valtatiemäiset kulkutiet naurattivat. Hyvää kasvutilaa hukattu ihan vain sen takia, että pääsisi kottikärryillä joka väliin. Ihan kun siellä tarvisi sunnuntaiajella kottisilla muuten kuin ihan alkuvaiheessa. Voi äly hoi.

Ensi keväänä perehdyn kunnolla kumppanuuskasveihin, revittelen laittamalla useaa eri lajiketta samoja kasveja ja teen muutenkin enemmän kivoja juttuja kuin turhaa siisteyden ylläpitoa. Täytän joka paikan villisti, laitan samettikukkia sekaan houkuttelemaan pölyttäjiä ja laitan kasvamaan enemmän herkkuja, joista satoa saa nopeasti ja jota voi viljellä useamman erän kesän aikana – esimerkiksi retiisiä. Tällä kertaa tajusin tosiaan kesken kesän että vaikka heinäkuussakin voi vielä laittaa kaikenlaista tulemaan. Siitä päästäänkin seuraavaan opetukseen, eli:

2. Hyvällä ajoituksella satoa voi korjata koko kesän

En tajunnutkaan miten paljon voi kesän aikana kasvattaa. Ihmettelin kun mielestäni myöhään viljelemäni retiisit tulivat pintaan muutamassa päivässä ja paisuivat parissa viikossa täydelliseen syömäkypsyyteen. Luin lisää ja tajusin niitä voi kasvattaa neljäkin satoa vuodessa. Olivat tosi hyviä ja monikäyttöisiä, joten ensi vuonna takuulla laitan satsin yksi toisensa jälkeen.

Jotenkin olin kehittänyt kummallisen mielikuvan harvennussadosta ja esimerkiksi naattien syömisestä. Kuvittelin sen olevan Rene Redzepin kaltaisten tyyppien juttu, jotenkin erikoista, aikaa ja perehtymistä vaativaa. Ei mitään hajua miksi näin ajattelin. Harventaessa punajuuria otin kourallisen söpöjä pikkunaatteja pestäväksi ja kuvattavaksi (olin tosi innoissani kun niistä näki jo pienen juureksen). Maistoin sen jälkeen niitä varovasti natustellen, kuin olisin syönyt jotakin hyvin eksoottista. Varret olivatkin herkullisen rapeita, täynnä raikasta nestettä ja lehdet kuin parastakin pinaattia. Tämän jälkeen meinasin harventaa liiankin ahkerasti, naatit olivat niin suurta herkkua. Ja ihan vaan Lord Nelsonin pussista viljeltyjä, eivät mitään sen erikoisempaa. Täytyy varmaan ensi kesänä kylvää punajuuria pari riviä vain syötävien taimien takia. Voihan siihen loppukesästä laittaa jotain muuta, vaikka niitä retiisejä.

Punajuuren taimia, nam. Nam. NAM.

3. Keskiverto onnistumisellakin saa paljon tuloksia

Laitoin montaa juttua ehkä vähän liikaa, esim niitä punajuuria, sillä meillä ei ole vielä tiloja juuresten kylmäsäilytykseen enkä halua pakastaa liikaa soseita. Säilöin etikassa suurimman osan sillä esim. pataruokiin ne sopivat sellaisinakin, ainakin huuhtelun ja lyhyen liotuksen jälkeen. Kurkuntaimia istutimme ahneena muistaakseni viisitoista kappaletta kohopenkkiin ja niitä puski aivan hillitöntä tahtia sen kolme viikkoa, kun satokautta kesti. Keräsin monta kertaa täyden korillisen, säilöin hiki hatussa ja kaikki söivät kurkkuja aamiaiseksi, lounaaksi ja päivälliseksi, koira mukaan lukien. Suolakurkkuja on aivan tajuttoman paljon, mutta ne ovat onneksi haluttua jääkaapin täytettä ja niitä voi tunkea kaikkien vieraiden mukaan.

Vaikka sanonkin tätä kesää ensimmäiseksi hyötypuutarhakesäksi, meillä kyllä oli jo viime vuonna ne pari kasvatuslaatikkoa. Surkeasti epäonnistuneesta basilikan kasvatuksesta suivaantuneena rakensin niille tänä vuonna oman kasvatuslaatikon, niin pettynyt olin viime vuonna kun en saanutkaan satoa. No nyt sitäkin sitten tuli, ylenmäärin. Pakastin lehdet pellillä leivinpaperin päällä ja pussitin minigrip-pusseihin. Pussit oli helppo lytistää ja latoa pakastimen ylähyllylle.

Kun satoa alkoi tulla sieltä ja täältä, selvittelin nopeasti mitä niille kannattaisi tehdä. Ensi kesänä valmistaudun asiaan vähän paremmin ja teen valmiiksi reseptit, jos sellaisia tarvitaan. Myös kuivaukseen sopivat paikat ja telineet täytyy laittaa kuntoon. Sadon määrä tosiaan saattaa yllättää varsinkin tietyssä vaiheessa.

4. Kannattaa kokeilla uusia asioita

Moni ei varmaankaan kuvailisi puutarhanhoitoa jännittäväksi touhuksi, mutta minusta se on sitä. Lisämomenttia tänä vuonna toivat tomatillot, joita en ollut koskaan tuoreena maistanut, vain säilykkeenä hampurilaispaikassa jossa tein työssäoppimista kokkikouluaikana. Olin huolellinen taimikasvattaja ja tein parhaani kasvien suojelemisessa, kun kovat sadekuurot ja tuulenpuuskat riepottelivat pitkäksi venähtäneitä oksia loppukesästä. Enkä edelleenkään tiennyt, mille tomatillot maistuvat.

Vaikka laitoin taimet alulle hiukan liian myöhään keväällä ja tein alussa pieniä virheitä, ne kasvoivat suuriksi puumaisiksi pensaiksi pitkän kesän ja lämpimän syksyn ansiosta. Kun ensimmäiset lyhdyt muodostuivat ja hedelmät niiden sisällä alkoivat kasvaa, olin aivan ekstaasissa. Onnistuin!

Kyllä noiden oksien tuotokset olivatkin hyviä. En ollut koskaan maistanut mitään sellaista ja nyt olin kasvattanut sen itse. Mikä makuelämys! Sitruksista, koostumukseltaan vähän kuin munakoisoa, kypsyi nopeasti, oli paljon tomaattia ruokaisampaa. Hain pieniä kulhollisia hedelmiä ja kokeilin niitä erilaisiin resepteihin. Aasialaiset ruuat suorastaan heräsivät henkiin tästä lisäyksestä. Tuntui aivan hullulta että näitä ei saa vielä Suomesta kuten vaikka tomaatteja. Ennustan ruokatrendiä!

Kun loppusato valmistui, tavaraa oli taas käsissä yhtäkkiä todella paljon. Pelotti että pilaan ihanat vihreät kuulat etikoimalla ne väärin, varsinkin kun säilöntäohjeet olivat englanniksi ja niissä oli suuria vaihteluita. Päädyin loppuen lopuksi laittamaan keitetyt tomatillot purkkiin suolakurkkureseptistä pöllityn liemen kanssa. Toisiin purkkeihin tuli erikoisen hyviä Littoisten Chilitarhan hedelmäisiä Yellow Lantern -chilejä ja inkivääriä, toisiin taas jalapenoja ja limesiivuja.

Olemme avanneet molempia laatuja yhdet viimeisen parin viikon aikana ja olin aika helpottunut, kun molemmat olivat onnistuneet aivan nappiin. Siinä sitten tippa linssissä söin vihreää salsaa ja nachoja, aivan kuten tunnelmoinkin tässä postauksessa: Miksi taimikasvatus viehättää?

________

Nyt tuntuu että haluan kasvattaa myös niitä perunoita talven tarpeiksi ja paljon kauniita, ennen turhaksi ajattelemiani asioita. Kaiken kaikkiaan ensi kevään kasvatuksiin menen varmasti paljon rennommin ottein. Jotkin asiat onnistuvat ja toiset epäonnistuvat, mutta epäonnistuneet unohtuvat melko pian parempien juttujen alle. Ja mikä parasta, kaikesta saa kokemusta ja sitten voi yrittää uudelleen. Mikä elämän metafora.

Esimakua talvesta – turistit Pohjanmaalla

Muutama viikko sitten oltiin Fidelin kanssa irtiotolla Raahessa. Aika loppui taas kesken enkä ehtinyt näkemään kaikkia ketä halusin – viikko tuntuu niin lyhyeltä ja joka hetki paikasta toiseen siirtyminen väsyttäisi niin ettei kohtaamisista oikein enää nauttisi. Tällä kertaa myös koiran mukana tuominen rajoitti vähän vierailuita, mutta pluspuolena tuli käytyä paikoissa joita ei ollut ennen nähnytkään. Koira tarvitsee päivittäisen lenkkinsä – oltiin lomalla tai ei. Ongelma oli, että emme ole oikein koskaan olleet ulkoilmaihmisiä äidin kanssa, joten piti ihan hakukoneella etsiä vanhalta kotipaikkakunnalta ulkoilureittejä.

Traumaattisia suunnistus- ja hiihtoretkiä on jouduttu tekemään hiihtomajaa tukikohtana käyttäen jo ensimmäiseltä luokalta asti. Pääsin kuitenkin kammon ohi ja lähdimme hiihtopolkujen ulkopuolelle suuntaavalle Viitajärven ulkoilureitille, joka osoittautui tosi upeaksi luontokohteeksi. Edellisellä viikolla satanut ohut lumipeite teki kulkemisesta helppoa ja kuulas auringonpaiste lämmitti välillä kasvoja. Pohjoistuulelta oli suojauduttava hyvin, sillä meren lähellä pienikin tuulenvire tuntuu neulanpistoilta. Reitti oli onneksi suojaisa yhtä järvensivua lukuunottamatta. Käveltiin loppuen lopuksi 7,7 kilometriä metsämaastossa – kyllä maistui ruoka ja viini illalla.

Tuulkoon vaan! Fjällrävenin takin hommaamista ei ole hirveästi tullut kaduttua.
Hämmentävä ”löytö” luontopolulla mutta jotenkin niin kiehtova. Alkoi tosin pelottaa yhtäkkiä…

Retkeä seuraavana päivänä tuli vesisade ja sulatti kaiken lumen. Onneksi kuvasaldo jäi, oli kyllä yllättävän eksoottiselta tuntuva retki.

Ilmat ovat alkaneet tuntua taas talvisemmilta ja sen huomaa uusista resepteistä: keittoja, pataruokia ja leipomuksia vahvan kahvin seuraksi. Huomenna on luvassa misokeittoa uppomunalla ja loppuviikosta lehtikaali-suppilovahverosalaattia sekä siemenmysliä. Jos aurinko suostuu paistamaan, otan jo pitkään aikeissa kummitelleet ennen ja jälkeen -kuvat talon sisältä, vertauskohteena ensimmäisen näytön aikana tallennetut otokset. Kun nyt satokausi on lopullisesti ohitse (palsternakat kerättiin vasta viime viikolla) ja ensi kesä on jo kovasti mielessä, täytyy myös summata hieman ajatuksia sen suhteen mikä onnistui ja mihin en ensi kesänä energiaani haaskaa.

Opin muuten viime viikolla että kannattaa nukkua tarpeeksi, auttaa yllättävän paljon jaksamista tähän vuodenaikaan. Tähän oivallukseen ei kestänytkään kuin 31 vuotta! Hyvää alkavaa viikkoa, pimeydestä huolimatta.