#Lempivaatteeni ja muita tyyliasioita

Katsoin Netflixistä viimein valmistuneen The Dirt -elokuvan. Eihän sitä odotettukaan kuin viisitoista vuotta. Pahamaineisen Mötley Crüe -bändin tarinaa avaava bestselleri ilmestyi kyllä jo 2001, mutta koska olin tuolloin hädin tuskin vielä pakannut barbeja varastoon, teos saapui tietoisuuteeni vasta muutama vuosi myöhemmin. Kuten muutamille muillekin samanikäiselle, glamrock iski yhtäkkiä kovaa ja tyyli-inspiraatiotahan tässä bändissä riitti vaativampaankin makuun. Vain hurjimmat ja kauneimmat skenen aateliset ylsivät yhtä huikaseviin pukeutumissuoritteisiin kuin esikuvat – minä olin vain nuhruinen wannabe verrattuna heihin. Taistelin silti shokkivärjätyn tukkani ylläpidon kanssa ja ompelin niittejä ja kangasmerkkejä halpamerkkien vaatteisiin sormet verillä. Peiliin tuijottaminen todella kiinnosti enemmän kuin esimerkiksi, tiedättekö, koulu.

Olen muutenkin käyttänyt vaatteita tietynlaisena keinona osoittaakseni kuuluvani johonkin. Hyvä ilmentymä siitä oli kun reppureissuun lähtiessä pakkasin ykköshousuiksi mukaan vihreät reisitaskuhirvitykset, koska travelleri. Ensimmäinen matkakohde oli Tokio, ja voin sanoa että häilyvä identiteetti häilyi vähän eri suuntaan kun katsoin itseäni upeiden japanilaisnaisten keskellä Shibuyan kauppakeskuksessa liukuportaiden heijastuksesta ja tajusin että olen tehnyt hirvittävän virheen. Onneksi olin ottanut mukaan viime hetkellä myös välttävän siisti pillifarkut, joilla pärjäsin siihen asti kunnes sain ostettua paikan päällä hameen ja pari paitaa joilla tyylittömyyttä sai ovelasti häivytettyä.

Viimein kun muutimme pois kaupungista ja päätettyäni alkaa luomaan itselleni työnkuvaa kotoa käsin, tunsin kyllästymistä ja välinpitämättömyyttä pukeutumista kohtaan. On niin paljon tärkeämpiä ja mielenkiintoisia asioita kuin ulkoasun miettiminen. Uskottelin itselleni että valitsin tarkoituksella käytännöllisiä vaatteita, vaikka tosiasiassa jatkuvien elämänmuutosten, uusiin vaiheisiin sopeutumisen ja ammatillisen riittämättömyydentunteen myötä olin syönyt ja juonut itselleni useita lisäkiloja, joiden myötä suosikkivaatteeni eivät enää olleetkaan sopivia. Siis vaikka jotkut niistä mahtuivat vielä päälle, näky ei ollut imarteleva. Jälkeen päin ajatellen annoin jollain tavalla tuolloin periksi, varsinkin kun talon remontti alkoi ja maalitahraiset verkkarit sekä hiukset peittävät huivit olivat ennemmin pakko kuin vaihtoehto. Kesti jonkin aikaa päästä tuosta remppa-minästä irti, mutta sen jälkeen iski todellisuus siitä että tällaisessa talossa on talvella melko kylmä. Siinä tuli siis siirtymä suoraan maaliverkkareista ja reikäisistä legginsseistä jättimäisiin villapaitoihin, paksuihin sukkiin ja merinovillakerrastoihin. Markettivierailuilla kaappiin hankittiin lisää paksumpia kalsareita, pooloja ja löysiä neuleita jotka mahtuvat kaikkien noiden alukerrosten päälle.

Näin sukellettuani tämän tyylievoluutioni kirjon läpi, poksahdin yhtäkkiä sellaiseen todellisuuteen että ehkä olen liukunut taas tapani mukaan ääripäästä toiseen. Nyt olisikin hyvä aika alkaa etsiä uudelleen, mihin kehonsa verhoaisi jatkossa, varsinkin kun myös tekstiiliteollisuudessa vastuuasiat ovat nousseet enenevissä määrin tapetille.

Ammattikoulutusten kokoelmasta minulla löytyy myös vaatetusompelijan tutkinto. Sain sen melko ala-arvoisesta koulutusohjelmasta jossa näyttöä oppimisesta ei juurikaan tarvinnut antaa. Käteen jäi arvokas ystävyys, hyviä muistoja ja kasa arvokasta ammattilaismateriaalia, mutta vieläkin ketuttaa ettei varsinaista taitoa oikein koskaan ehtinyt omaksua. Kaivoin kuitenkin ompelukoneen pitkän tauon jälkeen esiin kodintekstiilejä varten ja sillä on nyt tullut tehtyä myös erittäin käyttökelpoinen talvitakki ja himoitsemani japanilaismallinen pellavaessu. Luonnokset seuraavista vaatteista suorastaan virtasivat ulos. Tiedän nyt, kuka olen ja mitä haluan ajallani tehdä, ja sillä on suuri vaikutus myös tyylin kehittymiseen. Kun aikanaan päivän tärkeimmältä tuntuva tehtävä oli näyttää koulun käytävillä mihin porukkaan kuuluu, nykyään kriteerit ovat omanlaisensa. Kestävät vaatteet, jotka sopivat yhteen toistensa kanssa ja joiden materiaali sekä mahdollinen valmistusprosessi kestää eettistä tarkastelua. Jostain syystä olen kuitenkin heittänyt turhamaisuuden syrjään ja nyt aion tehdä sille arvonpalautuksen.

Tyyli ei tarkoita muodikkuutta eikä turhamaisuus itsekkyyttä ja epäkäytännöllisyyttä. Tyylikkyys tukee myös noita mainitsemiani eettisiä arvoja. Yksittäiset vaatekappaleet sopivat hyvin yhteen ja kestävät aikaa ja pesua. Yksi hyvä asia joka viime vuosien välinpitämättömästä suhtautumisesta vaatteisiin on ollut se, että en enää harhaile kaupoissa etsimässä jotain mistä pidän. Päätän mitä tarvitsen ja mistä pidän, ja haen sen sitten käsiini. Pikamuotiketjujen myyntistrategiat ja moraalinen häikäilemättömyys ovat niin luotaantyöntäviä, että toivon yhä useamman havahtuvan samaan.

Kuvissa näkyvä lempitakki on ostettu silloin, kun ravintolakoulu oli alkamassa. Tarvitsin mukavan takin jonka pystyn heittämään simppelin arkiasun päälle lyhyen kävelymatkan ajaksi, koululla kun vaatteet menivät yleensä samantien vaihtoon keittiötuntien vuoksi. Ihastuin malliin heti ja panostin rahallisesti vähän enemmän kuin oli tarkoitus, mutta olen ollut hankitaan tosi tyytyväinen vielä nytkin kun tällaista kaupunkikäyttöön sopivampaa takkia tulee käytettyä paljon harvemmin. Mutta kun tarve tulee, tämä odottaa kaapissa huollettuna valmiina täydentämään sen minän, joka tykkää kuljeskella kaupungilla tai käydä kevätiltana syömässä ja pubissa.

Hyvä vaate on suunnitelmallisuutta sekä kauneuden ja käytännöllisyyden arvostamista. Se pelastaa pahimmassa tapauksessa päivän ja auttaa hahmottamaan identiteettiä. Eettisen kaupan puolesta ry:n Lempivaatteeni -kampanjaa on ollut kivaa seurata juuri tyylien ja tarinoiden kirjon takia. Se herätti minut – toivottavasti monen muunkin – arvostamaan ja huolehtimaan vaatekappaleistaan.

0 kommentit

Kommentoi

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa