Puolivalmisteet eivät ole meillä pakkasessa vieras näky. Paikkaan yleensä niillä silloin tällöin omia ateriavälejäni tai heitän uuniin ranskalaisten kanssa myöhäisen kauppareissun jälkeen. Myös välittömään hampurilaisenhimoon riittävät usein kaupan hyllyltä löytyvät tuotteet, joten hesen tiskille päätymisen sijaan kotitekoiset vegeburgerit ovat olleet hyvä vaihtoehto perjantai-illalle. Puolivalmiin pihvin kanssa valmistusaika on niin lyhyt että pikaruuan määritelmä täyttyy riittävän hyvin.

Kasvipohjaisia tuotteita arvostellaan monesti siitä että ne on valmistettu muistuttamaan esikuvaa, joka valmistetaan perinteisesti lihasta. Totuus kuitenkin on, että food familiarity eli tuttuus on tärkeä osa ruokavalion muuttamista, oli kyse sitten kasvissyönnistä tai vaikka laihduttamisesta. Ravintola-alan huiput kertovat usein vaikutteistaan jotka juontavat juurensa lapsuuden makumuistoihin. Mainostajien ylikäyttämä kuvaus mummon maailman parhaista lihapullista perustuu tuohon maun ainutlaatuiseen ominaisuuteen, joka lähettää meidät ajassa taaksepäin hyvän muiston pariin. Ruuasta nauttiminen koostuu suurelta osin tästä, joten tuttuuden merkitys on helppo päätellä. Tähän pussiin pelaa myös Beyond Burger. S-ryhmä myi tuhansia pakkauksia kovasta hinnasta huolimatta heti kun pihvi saapui kauppojen hyllyille, sillä maine oli ehtinyt perille ennen tuotetta. Otin pääosin herneproteiinista valmistetun hampurilaispihvin viimein testiin, sillä se on saanut sekä kehuja että kauhisteluita.

Kyllä se ainakin tirisee…

Pihville luvataan medium-kypsennetyn naudanlihapihvin ulkonäköä ja suutuntumaa. Sen pitäisi myös tiristä pannulla ja päästää paistonestettä (eli punajuurimehua) aidon burgeripihvin tapaan. Pakettia avatessa tunne oli epäilevä, sillä haju oli suoraan sanoen paha. Tilannetta eivät pelastaneet lihamainen ulkonäkö ja paistaessa tihkuva neste, sillä molemmat ominaisuudet tuntuivat enemmän karmivilta kuin ruokahalua herättäviltä. Pihvi muuten tuoksui edelleen oudolle paistaessa, mutta kasasin silti komean hampurilaisen juustoineen ja pysyin luottavaisena. Hienolta valmis burgeri kyllä näytti. Koska halusin maistaa itse pihviä kunnolla, tein burgerin klassisilla täytteillä: cheddarjuustoa, sipulia, suolakurkkua, ketsuppia ja majoneesia.

Frankensteinin hampurilainen

Maku oli kerrassaan outo. Koostumus oli melko hyvä ja etenkin ulkonäöltään pihvi oli todella vakuuttava, mutta siihen se sitten jäikin. Hämmentävän maun lisäksi Beyond Burger oli liian paksu ja tuoksui edelleen kummalliselle. Ajatus siitä että syö jotain lihan näköistä muttei makuista teki makuelämyksestä keinotekoisen ja hieman luotaantyöntävän. En saanut syötyä pihviä aivan loppuun ja enemmänkin olisi jäänyt jos ei se olisi ollut niin hintava, yhdelle pihville hintaa tuli hieman alle 3,5 euroa. Tein seuraavana päivänä samoilla aineksilla burgerin kotimaisen Apetitin kasvisjauhis -pihvillä ja lopputulos oli herkullinen. Hampurilaisessa lisukkeet menevät muutenkin omalla kohdallani pihvin edelle, joten ohut ja hyvin maustettu Apetitin pihvi toimi niiden kanssa paljon paksua ja kosteaa Beyond Burgeria paremmin.

Kun teen kotona kasvispihvejä, luotan yleensä falafelin tyyppiseen taikinaan johon haen suutuntumaa kaurahiutaleilla, sienillä ja öljyssä kuullotetulla sipulilla. Minulle ei ole tärkeää kokea syöväni medium-kypsennettyä lihaa, joten valmistamani kasvispihvit ovat usein ennemmin rapeita kuin meheviä. Kastikkeet, dipit ja glaseeraukset ovat ahkerassa käytössä omassa keittiössä, sillä niillä saa yleensä täyteläisyyttä ja pintaa kuivempaankin lopputulokseen.

Hoisin-kastikkeella glaseerattuja juureksia, tofua ja suppilovahveromuhennosta

Lihan jäljittely onnistuu yleensä parhaiten kun kyseessä on alunperinkin prosessoitu tuote. Nugetit, nakit ja pihvit onnistuvat kasvipohjaisena lukemattomina eri versioina. Valmisversioina niissä on usein runsaasti suolaa ja myös rasvaa, joten mistään terveysvalinnasta ei tietenkään ole kyse. Käytännön syistä on kuitenkin mukavaa että helppoja vaihtoehtoja on tarjolla. Kokeilin viime kesänä useamman valmistajan vegaanisia nakkeja grillissä ja vaikka moni ei ollut vielä aivan täydellinen, parannus muutaman vuoden takaiseen valikoimaan on iso. Taso paranee myös näissä tuotteissa jatkuvasti. Siksi tuntuu, että jos söisin illallista artesaaniburgeripaikassa ja listan vegavaihtoehto olisi Beyond Burger, pitäisin sitä aika mielikuvituksettomana.

Tämän kastikkeen tähti ei ollut tofu, vaan uunissa hunajan kera paahdettu kokonainen kukkakaali

Pidän nykyisin uudessa arvossa vegeproteiiniklassikkoja kuten falafelia ja tofua. Ne ovat onneksi saavuttaneet vakipaikan monen muunkin ruokavalinnoissa etenkin street food -ilmiön kautta. En ennen pitänyt tofusta laisinkaan ja se oli parhaimmillaankin yhdentekevä lisä ruokaan, mutta nykyään sitä tulee napostelua vähän juuston lailla ennen pataan tai pannuun lisäämistä. Makuun totuttelu saattaa kestää, varsinkin jos maustaminen ei ole vielä tuttua ja lopputulos muistuttaa vetistä pyyhekumia.

Lihankorvikkeita on valmistettu ja nautittu aikojen alusta asti. Esimerkiksi buddhalaiskokit ovat valmistaneet ankkaa ja jopa sisälmyksiä jäljitteleviä ruokalajeja, joiden lihaversiot ovat uskonnon takia olleet kiellettyjä. Näissä ruuissa on käytetty perinteisiä raaka-aineita kuten tofua ja sieniä, ei rakennetta ja säilyvyyttä radikaalisti muuttavia lisäaineita. Motiivi on kuitenkin sama: tuttuun makuun ja rakenteeseen liittyvä mieliteko. Tämän takia onkin hyvä että esimerkiksi pikaruokaketjuille on tarjolla nyt helppo vaihtoehto lihalle. Valmistukseen kuluu kymmenesosa naudanlihapihvin päästöistä, joten siinä mielessä se on korvikkeena ylivertainen. Kilpailu alalla parantaa laatua sekä laajentaa valikoimaa, mikä tarkoittaa että yhä useampi löytää mieleisiään vaihtoehtoja lihan syömiselle. Omaan hampurilaiseeni pihvi ei enää päädy, mutta sille on selvä paikka ja tarkoitus kasvavilla markkinoilla.

Valmisruokaa! Falafel-jauheesta pyöritellyt pyörykät ja porkkanaslaw, lisukkeena couscousia ja chiliketsuppia

Koska pihajutut sitoivat kesän ajan tiiviisti, yhtä Pori Jazz -päivää lukuunottamatta (oli PAKKO käydä tsekkaamassa Nick Cave) lomaa vietettiin enimmäkseen vain tontin rajojen sisällä. Vaikka rauhallinen kesäinen viikosta toiseen eläminen oli rauhoittavaa, alkoi viime viikolla suursiivouksen jälkeen tuntua että jotain muutakin voisi vielä tehdä ennen syksyn sateita ja pimeitä iltoja. Lähtöpäätökseen vaikuttivat varmasti myöskin parin viikon takaiset vieraat, jotka päättivät lähteä pyöräretkelle Turun saaristoon. Tuolloin heidän suunnittelemansa 56:n kilometrin matka Kaarinasta Nauvoon kuulosti hulluudelta, mutta suunnitelmia kuunnellessa ja lainapyöriä valmistellessa löysin itsestäni pieniä fiilistelyn merkkejä, jotka jäivät kuin nalli kalliolle kun matkailijat polkaisivat pihasta liikkeelle ja itse palasin sisälle tekemään arkisia askareita. Ajatus kyti hetken aikaa ja siitä muodostui nopeasti pakkomielteinen juttu. Kun Google Maps viimein aukesi ja ajatus tuli sanottua ääneen, halusin lähteä matkaan heti. Idea kypsyi valmiiksi maanantaina ja keskiviikkona hirtin repun pyörän tarakalle. Suuntana oli Särkisalo, jossa ihana vierailupaikka ja pitkät maailmanparannustuokiot häämöttivät. Viime näkemisestä oli aikaa joten reissussa oli suoranaista juhlan tuntua.

Suunnitelmana oli pyöräillä 76 kilometriä paikan päälle. Varsinaista eko- ja lähimatkailua! Otto lupasi tulla hakemaan viikonloppuna, jottei pyöräilymatka venähtäisi liikaa. Lähtisin matkaan yksin. Varasin keskivaiheille yön Ekniemen lomakylässä, jotta pyöräilyrepäisy jakautuisi kahdelle päivälle ja polkemisesta voisi vähän nauttiakin, puhumattakaan siitä että määränpäässä jaksaisi olla muutakin kuin sohvanperään liimautunut ihmisraunio.

Tavallaan yksin polkeminen maantien laidan hiljaisia pätkiä tuntui ensin vieraalta ja jännittävältä. Kun kotikunnan pölyt ja ensimmäiset hikikarpalot jäivät taakse, pyöräily alkoi tuntua yllättävän kevyeltä. Jouduin keskittymään kovasti alussa vilkkaamman liikenteen takia, mutta kun aamupalaetappi oli saavutettu, ohi suhisevat rekat vähenivät ja ympärille oli helpompi katsella. Luin kylteistä outoja paikannimiä, hengitin sisään mereltä puhaltavaa sateisen tuoksuista ilmaa ja pysähdyin ottamaan kuvia aina kun huvitti. Mitä lähemmäs rannikko ja saaret tulivat, sitä korkeammiksi muodostelmiksi pilvet nousivat ja tuuli koveni. Hidasin, opettelin käyttämään vaihteita tehokkaasti, etenin ajatuksella ja rauhassa. Pikkukylässä pysähdyin kauppaan ja täytin reppuun jätetyn tilan sämpylöillä, paikallisilla kasviksilla ja kaurapirtelöllä. Vaikka ostoksia täytyi rahdata pyörän tarakalla vielä kaksikymmentä kilometriä, päätin että pari hapokasta iltajuomaakin on saatava mukaan. Etenisin vaikka taluttamalla loppumatkan.

Kauppatauon jälkeen tein hetken aikaa matkaa teillä, jotka pienenivät ja pienenivät. Tulin sorateiden risteykseen ja peltoa näytti jatkuvan molempiin suuntiin. Onneksi paikalle sattui mökkiläinen joka vahvisti reittisuunnittelun paikkansapitävyyden ja neuvoi miltä etsimäni käännös näyttää. Kiitin neuvoista ja pääsin etenemään huikean kauniissa maalaismaisemassa huojentuneena oikeasta suunnasta. Pientä hiekkatietä edetessä saavuin vanhalle traktorisillalle (edellisessä kuvassa), joka oli sijaintina kuin tehty pienelle pirtelötankkaukselle. Karttapalvelun väsäämät ohjeet ovat joskus turhauttavia autolla edetessä, mutta kiireettömällä pyörämatkalla loppukesän kauniina päivänä tällaiset kinttupolut ovat juuri sitä missä matkaa mieluiten taittaa.

Tuon jälkeen alkoikin ehkä matkan uuvuttavin osuus. Olin edennyt 25 kilometriä mäkisiä teitä ja jäljellä oli vielä lähes 20 kilometriä vieläkin mäkisempiä teitä. Talutin suosiolla isommat nyppylät mutta alamäetkään eivät tuoneet suurta helpotusta, sillä vastatuuli oli yltynyt kovaksi. Pientä kiroilua, taluttamista, juomatauko, lisää kiroilua. Miksi olin ostanut olutta painolastiksi, miksi. En voinut olla varma, olivatko mäet joka mutkan jälkeen entistäkin jyrkempiä vai aloinko vain väsyä. Vilkuilin joka välissä jäljellä olevaa matkaa, mikä saa sen tuntumaan tietysti vieläkin pidemmältä.

Viimein edessä oli Rungonsalmen silta. Olin lähes perillä. Pysähdyin sillalle ja nautin navakoista tuulenpuuskista jotka viilensivät päätä kypärän alla ja siirryin sitten Kemiönsaaren puolelle niin juhlavissa tunnelmissa että tien reunaan pysähtyneen matkailuauton kyytiläiset katsoivat kylähullumaista virnettä pitkään.

Lomakylän respassa ei ollut paikalla ketään. Paikka oli muutenkin autio. Kaunis, mutta autio. Soitin ovessa olleeseen päivystäjän numeroon ja ilmoitin tulostani. Hän tuli peltohommistaan paikalle vartissa ja sinä aikana ehdin tasailla puuskutuksen minimiin ja myhäillä lisää tyytyväisenä. Kello oli vasta kaksi, aikaa oli kokonainen iltapäivä. En oikein tiennyt mitä sellaisella ajalla edes tehdään. Ei koiraa, ei Ottoa, ei puutarhaa, ei tietokonetta, ja näköjään ei edes muita ihmisiä. Tässä vaiheessa tajusin todella tarvitsevani hieman lomaa.

Päivystäjä kertoi että koska kausi on jo ohi, paikalla on yksi porukka mökissä toisella puolella aluetta ja yksi matkailuauto. Tajusin että olen tuolla autiolla leirintäalueella pienessä mökissä yksin, ja illat ovat jo pimeitä. Vitsailin hermostuneesti päivystäjälle, että soittelen jos alkaa pelottamaan.

Astuin sisälle mökkiin ja naksautin valot päälle. Lamppu kliksahti ja pimeni. Samalla kuulin päivystäjän auton lähtevän respan pihasta. McGyveröin muovituolin avulla ulkolampun polttimon irti ja totesin sen sopivan sisälle.

Purin hieman tavaroita, laitoin hikiset pyöräilyvaatteet kuivumaan, kävin suihkussa, söin sämpylöitä. Kävin rannassa kuvaamassa pariinkin otteeseen ja katselin perinteistä mutta hyvin ylläpidettyä ympäristöä. Oli upeaa olla yksin tässä paikassa. Olin yhtäkkiä varma, etten pelkäisi yöllä.

Olen aina tykännyt olla yksin. Ainoana lapsena ja yksinhuoltajan kasvattamana olen siihen varmasti erityisen tottunut, mutta muutenkin rauha ja mielentilaan vaikuttavien ulkoisten seikkojen puuttuminen sopii luonteeseeni. Tuossakin paikassa pimenevässä illassa laiturilla hiljaisuudessa istuminen latasi akut jo puolessa tunnissa. Metsää, merta, raikasta koleaa loppukesän ilmaa. Tunsin itseni yhtäkkiä erityisen suomalaiseksi, mikä oli todella uusi tunne.

Nukuin yön sikeästi askeettisessa mutta mukavassa mökissäni. Aamulla yllätyin iloisesti etteivät paikat olleet kovin pahasti jumissa, laitoin tavarat nopeasti kasaan ja suuntasin Kemiön kylää kohti aamupalalle. Oli ehkä jonkinlainen virhearvio etten ollut varannut mökkiini evästä, sillä matkaa oli kuitenkin 10 kilometriä. Ja joka kilometri yhtä mäkinen kuin ennen Rungonsalmea. Tuskailin, kävelin, lihaksia alkoi jomottaa. Rekkojakin suhisi ohi, ilma ei ollut enää niin kaunis ja taival todella hidasta. Kemiössä oli tarkoitus suunnistaa keskustaan johonkin kivaan paikkaan aamiaiselle, mutta tunsin itseni sen verran ryytyneeksi että päädyin pieneen kahvilaan raksamiesten keskelle jättisämpylälle ja juustokakulle.

Kylän jälkeen sain yllättyä iloisesti, kun tie jatkui tasaisempana ja tuulen suuntakin muuttui reitin koukatessa kohti manteretta. Merimaisemat alkoivat vilahdella kuusien takaa ja matka eteni todella sutjakkaasti. Kokonaisuudessaan tuo väli olikin paljon helpompi, huolimatta siitä että viimeiset 7 kilometriä Särkisaloon tuuli taas yltyi, sadepilvet alkoivat kerääntyä ylle ja mäet olivat suorastaan painajaismaisia. Jotenkin loppumatkasta nuo seikat vain huvittivat, koska päämäärä häämötti.

Päästessäni perille hautasin kameran laukkuun, jätin puhelimen sivuun ja vaihdoin kuulumisia kolme iltaa niin että ääni meni käheäksi. Päivät menivät sosiaalisissa merkeissä ja tasapainottivat suorastaan meditatiivista matkaa ja yksinoloa lomakylässä. Tankkasin burgereilla kyltymättömän tuntuista nälkää, lellin eläimiä, join kylmää punaviiniglögiä cocktaillasista ja nautin lomastani fyysisen urakan jälkeen niin että olisin yhtä hyvin voinut olla Välimerellä. Viimeisen illan vietin Nixorin terassilla, join pari olutta liikaa ja seurasin pienen kylän seuraelämää ja muinaistulitapahtuman huipentumaa, kokon sytytystä.

Olen sortunut jo vuosia ajattelemaan lomailua melko kaavamaisesti ja tavallaan suorittamaan sitä. Vasta viime aikoina reissuilla on tullut mietittyä että mitähän sitä oikeasti haluaisi tehdä ja mikä rentouttaisi. Ajatus vähällä rahalla tekemisestä on myös tavallaan todella vapauttavaa ja tätä ajattelin jatkossa omissa lomasuunnitelmissani enenevissä määrin toteuttaa. Olen myös aina ajatellut fyysistä suorittamista sisältävän lomailun jotenkin tylsäksi ja puuduttavaksi mutta se on tosiaankin kaikkea muuta. Tuntuu kuin ihan uusi maailma olisi auennut ja on hieman typerä olo siitä miten kapeakatseinen on ollut. Täältä tullaan uudet pyöräretket, vaellukset ja luontokohteet! Vaviskaa!

Saavumme paikalle kun tapahtuma on ehtinyt olla käynnissä parin tunnin ajan. Liput ovat myyneet hyvin ennakkoon ja olikin ilmeisen järkevää ostaa ne etukäteen. Peruslippuun kuuluu Spiegelaun maistelulasi, jonka onneksi saa pitää, sen verran käteensopiva lasi on. Lippuumme kuuluu sisäänpääsyn ja lasin lisäksi myös varaamani tasting ja Seamchip-maksukortit, joihin voi ladata arvoa sovelluksella tai pisteissä paikan päällä. Vielä pyörähdys narikan kautta ja olemme valmiita maistelemaan.

VPK:n sali on upea ympäristö mille tahansa tapahtumalle, mutta oli vaikea kuvitella kuinka se taipuisi oluttapahtuman tarpeisiin. Tiskit on sijoitettu salin sivuille pylväiden väliin ja keskitilassa on väljästi pieniä pöytiä. Porukkaa on paikalla mukavasti ja meteli alkaa olla kova. Seuraavan tunnin ajan väkeä valuu sisälle tasaista tahtia ja pian sali käy jopa hieman ahtaaksi. Sivusalissa meininki oli hieman hiljaisempi ja päädymmekin pian maistelemaan Kuori -ravintolan mainiota bao bun -sämpylää. Olutta maistellessa nälkä kasvaa melko nopeasti ja jatkamme vielä Murun pastramileivällä ja risotolla. Jälkimmäinen on Top Fuel -panimon Lab Genious Porterin kanssa täydellinen yhdistelmä.

 

Ennen yhdeksältä alkavaa tastingia olemme ehtineet kokeilla jo monen panimon tuotoksia. Oluen maistelu tässä mittakaavassa on uutta minulle, mutta tietyt suosikit nousevat selvästi esiin. IPAa on tarjolla paljon ja niillä aloittamisen jälkeen Beer Hunter’s Muflonin Saison De Randonneur maistuu mahtavan tasapainoiselta ja raikkaalta. Siitä innostuneena päätän kokeilla myös Porilaisen Moose on the Loose -panimon Wild –karviaisolutta. Oluen marjaisuus ja limuinen olemus tuovat aivan uusia makuelämyksiä, kun marja vie olutta eikä toisinpäin, toisin kuin aiemmin kotioloissa testaamani karpalo-olut. Olen yleensä raikkaiden perusmakujen ystävä, mutta oluissa tuntuu olevan samat lainalaisuudet, kuin ruuanlaitossakin: erikoisuudet toimivat, kun pohja on kunnossa ja erityispiirteet tukevat hyvin tuotteen ominaismakua.

Sitten itse tasting. Valitsin sen melko sokkona lippuja tilatessa, mutta nyt Kimito Brewingin tastingit on myyty loppuun ja pienen perehtymisen jälkeen odotan sitä innolla. Saamme reilun tunnin aikana viisi näytettä panimon tuotteista, joiden joukosta löytyy myös ehdoton lempi-IPA tapahtuman tarjonnasta. Perustaja Jonas Sahlbergin vetämä tasting on kiinnostava muutenkin kuin hyvien juomien takia. Hän myöntää aluksi olevansa hieman hermostunut suuren osanottajamäärän takia, mutta rentoutuu silminnähden alkaessaan puhua yrityksensä arvoista ja pienyrittäjyyden kiemuroista. Osallistujat esittävät hyviä kysymyksiä ja Jonas vastaa mielellään. Puheenaiheet rönsyilevät asiasta toiseen ja tuntuu että juttuja kuuntelisi itsekin mielellään vielä parin juoman verran.

Tapahtuma on ollut iloinen yllätys. Olen varmaan siinä mielessä ihanteellinen asiakas että pidän oluesta, mutta kokeilen liian harvoin uutta. Pienpanimoita tuntuu poksahtelevan esiin kuin sieniä sateella, joten niiden valikoima on tuntunut vaikeasti lähestyttävältä. Maistelu tällä tavalla herätti kiinnostusta kokeiluun kotioloissakin ja antoi kosketuspintaa tuon innokkaan porukan ajatusmaailmaan. Järjestelyistäkään ei löydy pahaa sanottavaa, pieni ahtauskin hellitti hieman kun osa ihmisistä asettuivat yläkerran pöytiin. Seamchip -maksukortin käyttö oli helppoa pienen pähkäilyn jälkeen ja tuollaiset maksutavat ovatkin miellyttävä suunta käteisen pyörittelystä. Jos jotain pitäisi sanoa, ehkä tämän vitsin kuuleminen alkoi käydä koville loppuillasta:

”Minkälaista olutta teillä on tarjolla?”

”Hyvää!”