Koska pihajutut sitoivat kesän ajan tiiviisti, yhtä Pori Jazz -päivää lukuunottamatta (oli PAKKO käydä tsekkaamassa Nick Cave) lomaa vietettiin enimmäkseen vain tontin rajojen sisällä. Vaikka rauhallinen kesäinen viikosta toiseen eläminen oli rauhoittavaa, alkoi viime viikolla suursiivouksen jälkeen tuntua että jotain muutakin voisi vielä tehdä ennen syksyn sateita ja pimeitä iltoja. Lähtöpäätökseen vaikuttivat varmasti myöskin parin viikon takaiset vieraat, jotka päättivät lähteä pyöräretkelle Turun saaristoon. Tuolloin heidän suunnittelemansa 56:n kilometrin matka Kaarinasta Nauvoon kuulosti hulluudelta, mutta suunnitelmia kuunnellessa ja lainapyöriä valmistellessa löysin itsestäni pieniä fiilistelyn merkkejä, jotka jäivät kuin nalli kalliolle kun matkailijat polkaisivat pihasta liikkeelle ja itse palasin sisälle tekemään arkisia askareita. Ajatus kyti hetken aikaa ja siitä muodostui nopeasti pakkomielteinen juttu. Kun Google Maps viimein aukesi ja ajatus tuli sanottua ääneen, halusin lähteä matkaan heti. Idea kypsyi valmiiksi maanantaina ja keskiviikkona hirtin repun pyörän tarakalle. Suuntana oli Särkisalo, jossa ihana vierailupaikka ja pitkät maailmanparannustuokiot häämöttivät. Viime näkemisestä oli aikaa joten reissussa oli suoranaista juhlan tuntua.

Suunnitelmana oli pyöräillä 76 kilometriä paikan päälle. Varsinaista eko- ja lähimatkailua! Otto lupasi tulla hakemaan viikonloppuna, jottei pyöräilymatka venähtäisi liikaa. Lähtisin matkaan yksin. Varasin keskivaiheille yön Ekniemen lomakylässä, jotta pyöräilyrepäisy jakautuisi kahdelle päivälle ja polkemisesta voisi vähän nauttiakin, puhumattakaan siitä että määränpäässä jaksaisi olla muutakin kuin sohvanperään liimautunut ihmisraunio.

Tavallaan yksin polkeminen maantien laidan hiljaisia pätkiä tuntui ensin vieraalta ja jännittävältä. Kun kotikunnan pölyt ja ensimmäiset hikikarpalot jäivät taakse, pyöräily alkoi tuntua yllättävän kevyeltä. Jouduin keskittymään kovasti alussa vilkkaamman liikenteen takia, mutta kun aamupalaetappi oli saavutettu, ohi suhisevat rekat vähenivät ja ympärille oli helpompi katsella. Luin kylteistä outoja paikannimiä, hengitin sisään mereltä puhaltavaa sateisen tuoksuista ilmaa ja pysähdyin ottamaan kuvia aina kun huvitti. Mitä lähemmäs rannikko ja saaret tulivat, sitä korkeammiksi muodostelmiksi pilvet nousivat ja tuuli koveni. Hidasin, opettelin käyttämään vaihteita tehokkaasti, etenin ajatuksella ja rauhassa. Pikkukylässä pysähdyin kauppaan ja täytin reppuun jätetyn tilan sämpylöillä, paikallisilla kasviksilla ja kaurapirtelöllä. Vaikka ostoksia täytyi rahdata pyörän tarakalla vielä kaksikymmentä kilometriä, päätin että pari hapokasta iltajuomaakin on saatava mukaan. Etenisin vaikka taluttamalla loppumatkan.

Kauppatauon jälkeen tein hetken aikaa matkaa teillä, jotka pienenivät ja pienenivät. Tulin sorateiden risteykseen ja peltoa näytti jatkuvan molempiin suuntiin. Onneksi paikalle sattui mökkiläinen joka vahvisti reittisuunnittelun paikkansapitävyyden ja neuvoi miltä etsimäni käännös näyttää. Kiitin neuvoista ja pääsin etenemään huikean kauniissa maalaismaisemassa huojentuneena oikeasta suunnasta. Pientä hiekkatietä edetessä saavuin vanhalle traktorisillalle (edellisessä kuvassa), joka oli sijaintina kuin tehty pienelle pirtelötankkaukselle. Karttapalvelun väsäämät ohjeet ovat joskus turhauttavia autolla edetessä, mutta kiireettömällä pyörämatkalla loppukesän kauniina päivänä tällaiset kinttupolut ovat juuri sitä missä matkaa mieluiten taittaa.

Tuon jälkeen alkoikin ehkä matkan uuvuttavin osuus. Olin edennyt 25 kilometriä mäkisiä teitä ja jäljellä oli vielä lähes 20 kilometriä vieläkin mäkisempiä teitä. Talutin suosiolla isommat nyppylät mutta alamäetkään eivät tuoneet suurta helpotusta, sillä vastatuuli oli yltynyt kovaksi. Pientä kiroilua, taluttamista, juomatauko, lisää kiroilua. Miksi olin ostanut olutta painolastiksi, miksi. En voinut olla varma, olivatko mäet joka mutkan jälkeen entistäkin jyrkempiä vai aloinko vain väsyä. Vilkuilin joka välissä jäljellä olevaa matkaa, mikä saa sen tuntumaan tietysti vieläkin pidemmältä.

Viimein edessä oli Rungonsalmen silta. Olin lähes perillä. Pysähdyin sillalle ja nautin navakoista tuulenpuuskista jotka viilensivät päätä kypärän alla ja siirryin sitten Kemiönsaaren puolelle niin juhlavissa tunnelmissa että tien reunaan pysähtyneen matkailuauton kyytiläiset katsoivat kylähullumaista virnettä pitkään.

Lomakylän respassa ei ollut paikalla ketään. Paikka oli muutenkin autio. Kaunis, mutta autio. Soitin ovessa olleeseen päivystäjän numeroon ja ilmoitin tulostani. Hän tuli peltohommistaan paikalle vartissa ja sinä aikana ehdin tasailla puuskutuksen minimiin ja myhäillä lisää tyytyväisenä. Kello oli vasta kaksi, aikaa oli kokonainen iltapäivä. En oikein tiennyt mitä sellaisella ajalla edes tehdään. Ei koiraa, ei Ottoa, ei puutarhaa, ei tietokonetta, ja näköjään ei edes muita ihmisiä. Tässä vaiheessa tajusin todella tarvitsevani hieman lomaa.

Päivystäjä kertoi että koska kausi on jo ohi, paikalla on yksi porukka mökissä toisella puolella aluetta ja yksi matkailuauto. Tajusin että olen tuolla autiolla leirintäalueella pienessä mökissä yksin, ja illat ovat jo pimeitä. Vitsailin hermostuneesti päivystäjälle, että soittelen jos alkaa pelottamaan.

Astuin sisälle mökkiin ja naksautin valot päälle. Lamppu kliksahti ja pimeni. Samalla kuulin päivystäjän auton lähtevän respan pihasta. McGyveröin muovituolin avulla ulkolampun polttimon irti ja totesin sen sopivan sisälle.

Purin hieman tavaroita, laitoin hikiset pyöräilyvaatteet kuivumaan, kävin suihkussa, söin sämpylöitä. Kävin rannassa kuvaamassa pariinkin otteeseen ja katselin perinteistä mutta hyvin ylläpidettyä ympäristöä. Oli upeaa olla yksin tässä paikassa. Olin yhtäkkiä varma, etten pelkäisi yöllä.

Olen aina tykännyt olla yksin. Ainoana lapsena ja yksinhuoltajan kasvattamana olen siihen varmasti erityisen tottunut, mutta muutenkin rauha ja mielentilaan vaikuttavien ulkoisten seikkojen puuttuminen sopii luonteeseeni. Tuossakin paikassa pimenevässä illassa laiturilla hiljaisuudessa istuminen latasi akut jo puolessa tunnissa. Metsää, merta, raikasta koleaa loppukesän ilmaa. Tunsin itseni yhtäkkiä erityisen suomalaiseksi, mikä oli todella uusi tunne.

Nukuin yön sikeästi askeettisessa mutta mukavassa mökissäni. Aamulla yllätyin iloisesti etteivät paikat olleet kovin pahasti jumissa, laitoin tavarat nopeasti kasaan ja suuntasin Kemiön kylää kohti aamupalalle. Oli ehkä jonkinlainen virhearvio etten ollut varannut mökkiini evästä, sillä matkaa oli kuitenkin 10 kilometriä. Ja joka kilometri yhtä mäkinen kuin ennen Rungonsalmea. Tuskailin, kävelin, lihaksia alkoi jomottaa. Rekkojakin suhisi ohi, ilma ei ollut enää niin kaunis ja taival todella hidasta. Kemiössä oli tarkoitus suunnistaa keskustaan johonkin kivaan paikkaan aamiaiselle, mutta tunsin itseni sen verran ryytyneeksi että päädyin pieneen kahvilaan raksamiesten keskelle jättisämpylälle ja juustokakulle.

Kylän jälkeen sain yllättyä iloisesti, kun tie jatkui tasaisempana ja tuulen suuntakin muuttui reitin koukatessa kohti manteretta. Merimaisemat alkoivat vilahdella kuusien takaa ja matka eteni todella sutjakkaasti. Kokonaisuudessaan tuo väli olikin paljon helpompi, huolimatta siitä että viimeiset 7 kilometriä Särkisaloon tuuli taas yltyi, sadepilvet alkoivat kerääntyä ylle ja mäet olivat suorastaan painajaismaisia. Jotenkin loppumatkasta nuo seikat vain huvittivat, koska päämäärä häämötti.

Päästessäni perille hautasin kameran laukkuun, jätin puhelimen sivuun ja vaihdoin kuulumisia kolme iltaa niin että ääni meni käheäksi. Päivät menivät sosiaalisissa merkeissä ja tasapainottivat suorastaan meditatiivista matkaa ja yksinoloa lomakylässä. Tankkasin burgereilla kyltymättömän tuntuista nälkää, lellin eläimiä, join kylmää punaviiniglögiä cocktaillasista ja nautin lomastani fyysisen urakan jälkeen niin että olisin yhtä hyvin voinut olla Välimerellä. Viimeisen illan vietin Nixorin terassilla, join pari olutta liikaa ja seurasin pienen kylän seuraelämää ja muinaistulitapahtuman huipentumaa, kokon sytytystä.

Olen sortunut jo vuosia ajattelemaan lomailua melko kaavamaisesti ja tavallaan suorittamaan sitä. Vasta viime aikoina reissuilla on tullut mietittyä että mitähän sitä oikeasti haluaisi tehdä ja mikä rentouttaisi. Ajatus vähällä rahalla tekemisestä on myös tavallaan todella vapauttavaa ja tätä ajattelin jatkossa omissa lomasuunnitelmissani enenevissä määrin toteuttaa. Olen myös aina ajatellut fyysistä suorittamista sisältävän lomailun jotenkin tylsäksi ja puuduttavaksi mutta se on tosiaankin kaikkea muuta. Tuntuu kuin ihan uusi maailma olisi auennut ja on hieman typerä olo siitä miten kapeakatseinen on ollut. Täältä tullaan uudet pyöräretket, vaellukset ja luontokohteet! Vaviskaa!

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa